Luin tänään omia bloggauksiani ja säikähdin. Miten tästä blogista on tullut näin hilpeä?! Perustin tämän blogin alun perin väyläksi purkaa pahaa oloani, mutta eihän sitä näy täällä juuri yhtään.

Syyskuu on ollut rankkaa aikaa, ja olen paennut todellisuutta jatkuvasti esim. elokuviin. Aloin käydä yhdessä vertaistukiryhmässä, ja paljon vanhoja juttuja on noussut pintaan. Samaan aikaan yksi lääkekokeilu meni pieleen, ja mieli meni tosi synkäksi. Oon ajatellut ihan hirveästi kuolemaa, toistenkin, mutta varsinkin omaani. Tässä valossa se eilinen uni ei enää tunnukaan niin yllättävältä. Sen sijaan on tuntunut yllättävältä olla tässä jamassa syyskuussa, kun yleensä mulle vuoden pahin kuukausi on marraskuu, on ollut jo vuosia ellei vuosikymmeniä. Jos vielä tästä syvemmälle mennään marraskuuta kohden, niin miten ihmeessä selviän? No, ei tehdä tästä itseään toteuttavaa ennustusta.

Musta tuntuu usein, että oon elänyt jo ikuisuuden, sata vuotta vähintään. Mä en halua kuolla, mutta olisin valmis kuolemaan. Sitten kun psykiatri kysyy, että onko sulla itsetuhoisia ajatuksia, niin mitä siihenkin vastaa? Jos vastaa että on, niin se tekee lastensuojeluilmoituksen, ja pahimmassa tapauksessa nuo kaksi muutakin lasta otetaan huostaan. Jos sanoo että ei, niin valehtelee. Mä en varsinaisesti ajattele itsemurhaa, mutta oman elämäni loppumista kyllä.

Tietäisittepä miten paljon pelkään kaikkea. Tajuan, että mun pelot on irrationaalisia ja yleisiä, mutta en pääse niistä eroon. Pelkään oikeastaan koko ajan, että lapsille sattuu jotain. Pelkään pedofiileja. Ja pelkään itsemurhaa. Mä en ikinä pystyisi oikeasti tekemään itselleni mitään, koska jänistäisin siitäkin. Pelkään verta, joten en voi vetää ranteita auki. Pelkään korkeita paikkoja, joten en voi hypätä mistään. Mun pokka ei kestäisi odottaa raiteilla, että juna ajaisi päälle. Sitä paitsi en ikimaailmassa haluaisi aiheuttaa veturinkuljettajalle traumaa. Samasta syystä en voi ampua tai hirttää itseäni, sillä se olisi liian rumaa sille, joka löytäisi mut. Lääkkeiden yliannostus olisi aivan liian dramaattista, pahimmassa tapauksessa ambulanssia ja sairaalaa. Jäljelle jää hukuttautuminen, mikä olisi tosi kansallisromanttista, ja parhaassa tapauksessa mua ei ikinä edes löydettäisi. Kaikkein kamalinta olisi yrittää ja epäonnistua. Enkä ikinä voisi tehdä sitä lapsilleni, siis yrittää itsemurhaa, ainakaan niin kauan kun he ovat täysin riippuvaisia minusta.

Kummallista kyllä, kuolemaa en koe pelkääväni. Kuoleminen prosessina voi olla pelottavaa, jos se on liian hidas, mutta se viimeinen varsinainen elämästä luopumisen hetki ei pelota minua. Toivottavasti se tulee yllättäen. En usko katoavani. Saatan jäädä vähäksi aikaa tänne harhailemaan, mutta uskon saavani rauhan. Muuttavani olomuotoa tai syntyväni uudelleen.

Rakastan hautausmaita. Aina uudessa paikassa, varsinkin ulkomailla, haluan ensimmäiseksi nähdä hautausmaan. Periaatteessa mulle on ihan sama, mitä mun ruumiilleeni tapahtuu, mutta ei mua kauheasti kiehdo ajatus siitä, että toukat ja muut ötökät tunkeutuisi mun kehooni. Tuhkaus on siis mun juttuni. Haluan sellaisen uurnan, josta kasvaa puu (varmaan Suomessa on jokin direktiivi, joka kieltää senkin). Muista toiveistani kerron vain läheisille; menee niin intiimiksi, etten halua paljastaa liikaa.

Mulla on huono omatunto tästäkin, koska jos mulle yhtäkkiä sanottaisiin, että olen kuolemansairas ja että mulla on vain muutama viikko / kuukausi aikaa elää, niin todennäköisesti haluaisin elää hyvinkin kiihkeästi. Eikö elämännälän pitäisi olla olemassa joka ikinen päivä? Niin ettei kuolinvuoteella miettisi kaikkia niitä asioita, jotka jäi tekemättä ja kokematta, kuten mulle on selkeästi kovaa vauhtia käymässä. Inhoan elämääni, koska en uskalla enkä jaksa muuttaa sitä, mutta kun en muuta sitä, se valuu hukkaan.

* * * * * * * * * *

Oon miettinyt, että jos Se Mies kuolisi, niin milloinkohan mä saisin tietää. Kuka mulle kertoisi? Kuka ylipäätään järjestäisi hänen hautajaisensa? Hänen elossa oleva vanhempansa on niin iäkäs, että jaksaisiko hän siihen ryhtyä. Tuskin hän muistaisi edes nimeäni. Tosin, mun nimelläni ei edes saa mun yhteystietojani. Osaisiko joku kaivella mun numeron Sen Miehen puhelimesta? Ihan varmasti siinä on salasana. Hänen lapsensa on vielä niin nuori, ettei hautajaisiin liittyvät asiat mitenkään voisi jäädä hänen vastuulleen, mutta hän ehkä sentään muistaisi minut. Tiedän, että Sitä Miestä ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä tapahtuu, kun hän kuolee, mutta musta tuntuisi tosi pahalta, jos hänen exänsä järjestäisi hänen hautajaisensa (ja varmaan vielä pahemmalta, jos ne järjestäisikin nyxä). Sekin tuntuisi tosi pahalta, jos kuulisin asiasta vasta pitkän ajan jälkeen. Mä olisin täällä mennä porskuttanut kuin ei mitään, kun rakas ihminen olisi lakannut olemasta. Enkä voisi koskaan enää halata häntä. Kuolemaan kuuluu oikeus sanoa jäähyväiset. Elämä ei ole reilua, miksi kuolema olisi.