En näköjään olekaan vielä kertonut mun ja Sen Miehen historiaa. Kun nyt kerran tämä vuosi lähti liikkeelle tällä teemalla, niin menköön - lienee hyvä hetki avautua. ;)

 

Alku

Me tutustuttiin netissä treffipalstalla. Kun näin hänen kuvansa, muistan, että ensimmäinen ajatukseni oli: "Tuon miehen päällä mä vielä joskus haluan pomppia" (ja mitä en silloin tiennyt - jestas sentään, miten tulinkaan pomppimaan! :p ). En enää muista, miten ylipäätään päädyin hänen profiiliinsa, sillä hän ei asunut samalla seudulla kuin minä, ja yleensä katselin vain oman alueeni miehiä. Minä siis tein aloitteen.

Se Mies on todella taitava kirjoittamaan, ja sain häneltä mukavia, pitkiä viestejä, mikä ei todellakaan ole tavallista treffipalstalla. Hyvin äkkiä ihastuin tällaiseen sanavalmiuteen. Hän kyllä koko ajan sanoi olevansa hyvin lihava, mutta mä en sillä päätäni vaivannut. Mä olin aivan yli-innokas ja tuntui, etten millään saanut häntä lämpenemään. Kesken juttelumme hän lähti kuukaudeksi reissuun, ja se kuukausi oli kyllä yksi elämäni pisimmistä. Olin jo päättänyt, että sen kuukauden jälkeen me tapaamme - hän ei edelleenkään suuremmin hihkunut innosta.

Niin minä sitte kuukauden kuluttua, muistaakseni parin päivän sisään hänen paluustaan, änkesin hänen kotiinsa. Vein mukanani kaikki ainekset ja tein ruokaa. Muistan lyhyen hetken ajatelleeni, että kyllä mä tiesin, että tää kaveri on iso, mutta että NÄIN iso (valehtelematta lähemmas 200kg, mutta on pituuttakin lähes 200 cm). Olin kuitenkin jo niin ihastunut häneen, että oli helppo olla kiinnittämättä asiaan sen kummemmin huomiota. Sillä kertaa tulin kiltisti viimeisellä junalla kotiin (lähes 2,5h matka). Tapaamisen jälkeen Se Mies soitteli mulle harva se ilta sen jälkeen, kun olin saanut lapset nukkumaan. Juttelimme tuntikausia, ja aina tuntui siltä, että aika loppuu kesken mutta juttu ei.

Seuraavalla tapaamiskerralla jäinkin sitten jo yöksi. Se Mies oli jo etukäteen kysynyt, aionko nukkua hänen vieressään, ja mua jännitti ihan pirusti. Olikin sitten varsin hämmästyttävää, että hän ei tehnyt elettäkään seksin suhteen. Kyllä meillä sitten jotain seksin tapaista oli; muistan ajatelleeni, että en ole koskaan harrastanut seksiä näin lihavan miehen kanssa, joten tääkin on koettava. Mitä hän mahtoi ajatella, siitä mulla ei ole hajuakaan. Mutta ei kyllä varmaan maa liiemmin tärissyt kummallakaan, paitsi ehkä meidän alla, kun en minäkään mikään pieni nainen ole. :)

 

Keskikohta

Me oltiin yhdessä kolme vuotta, enkä koko tuona aikana saanut varmuutta siitä, että Se Mies todella rakastaa minua ja haluaa minut elämäänsä. Ehkä se oli omaa epävarmuuttani, ehkä hänen kyvyttömyytään näyttää tunteitaan, mutta väitän, että kyllä sen tuntee ja tietää, kun toinen rakastaa. Tunsin hänen rakkautensa vain lyhyinä hetkinä, ja ne ovat elämäni kauneimpia muistoja (joita en todellakaan jaa tässä). Jälkeenpäin on helppo jossitella, mutta ehkä toisen tunteet olisivat menneet minulle paremmin perille, jos en olisi voinut niin kovin huonosti lähes koko ajan (esim. Esikoisen huostaanotto osui keskelle suhdettamme). Tai ehkä olisin havahtunut toisen tunteisiin paremmin, jos suhteemme olisi ollut "normaali", ei etäsuhde. Meidän suhde oli jatkuvaa tulemista ja lähtemistä, ja herkän / itseään suojelevan ihmisen voi olla vaikeaa uskaltaa kiintyä toiseen niissä olosuhteissa.

Tapasimme viikonloppuisin niin usein kuin mahdollista, ja loma-aikoina vietimme paljon aikaa yhdessä. Se Mies oli kyllä alusta lähtien tehnyt selväksi, että etäsuhde ei oikein ole hänen juttunsa - ylipainoisen monivaivaisen ei ole helppoa istua autossa pitkiä matkoja. Minä siis kuljin enemmän hänen luokseen kuin hän minun.
Meidän suhteessa ei oikeastaan koskaan ollut mitään ihastumisvaihetta. Arjen tuntu tuli mukaan hyvin nopeasti, sillä jos olisimme yrittäneet pitkittää toistemme lapsiin tutustumista, olisimme tavanneet huomattavasti harvemmin (minähän olen totaali-yh, lapseni eivät ole koskaan isällään). Tavallista arkea emme kuitenkaan päässeet jakamaan oikeastaan ollenkaan, sillä aina kun olimme yhdessä, oli jommalla kummalla (tai molemmilla) loma. Yhteiset kahdenkeskiset viikonloput tuntuivat juhlalta, vaikka vietimmekin ne oikeastaan aina ihan kotosalla.

Meidän suhteessa mentiin paljolti Sen Miehen kunnon ehdoilla. Hänellä oli/on erilaisia vaivoja, jotka rajoittaa tekemisiä ja menemisiä. Kroonisia sairauksia hänellä ei ole, mutta kaikkea pientä kremppaa. Joskus tuntui ihan kohtuuttomalta, että kun yksi vaiva parani, niin toinen jo teki tuloaan. Eihän niille mitään voi, enkä tietenkään häntä niistä moiti saati syytä. Emme siis ole juuri matkustaneet yhdessä, emme ole käyneet yhdessä edes elokuvissa saati teatterissa oopperasta puhumattakaan - meidän suhteessa oli aina "arki" ja olimme (liian) paljon jomman kumman kotona. Kuten jo joskus aiemmin kirjoitin, Se Mies ei ole koskaan nähnyt mua "viimeisen päälle" laitettuna, kotihiirulaisena vaan.

 

Loppunäytös

Sanoin aiemmin, että en koko suhteemme aikana ollut varma siitä, rakastiko Se Mies minua. Siksi tuntuikin niin kummalliselta, kun hän kosi minua. Vielä kummallisemmaksi asian teki se, että hän kosi minua puhelimitse. Luulin, että hän pelleillee, ja aloin nauraa ääneen. No, ei se ollutkaan vitsi, ja hän loukkaantui kovastikin. Eikö kosinnan pitäisi olla elämän onnellisin hetki? (Kyllä.) Oliko se sitä minulle? (Ei todellakaan.)
Tämä ei edes jäänyt ainoaksi puhelin/tekstiviestikosinnaksi - niitä tuli vielä pari lisää. Molemmilla kerroilla sanoin muuttavani hänen luokseen, ja sitten voitaisiin mennä naimisiin.  Mutta montako kertaa minulla on ollut kihlasormus sormessani (tältä mieheltä)? Nolla. Olen jälkeenpäin monasti moittinut itseäni siitä, etten koskaan tosissani ryhtynyt tekemään muuttoa. Mutta nyt kun kirjoitan tätä tähän, niin miksi ihmeessä olisin niin tehnytkään, kun eihän tuommoista kosintaakaan kertakaikkiaan voi ottaa tosissaan!!! Ainakaan minä en voi. Voi olla, että mulla on liikaa yltiöromanttisia päähänpinttymiä, ja yksi niistä liittyy kosintaan: kosintaa ei vaan kerta kaikkiaan tehdä puhelimessa! Jos sinä rakastat jotakuta ja haluat viettää tämän kanssa koko loppu elämäsi, niin sinähän hyppäät siihen autoosi, ajat sen ihmisen luokse ja esität tämän kysymyksen kasvotusten. Silloin se toinenkin osapuoli tajuaa, että olet tosissasi. Näin ainakin siinä tapauksessa, että olet sattunut kosimaan tällaista "rautalankamallia" kuten minä. :)

Koska olin koko ajan aikeissa muuttaa miehen luokse, etsimme yhteistä kotia suhteemme viimeisen vuoden ajan. Mikään vaihtoehto ei tuntunut oikein sopivalta. Koska mulla ei ole tuloja, mentiin tässä(kin) asiassa melko lailla Sen Miehen ehdoilla, toki mun mielipiteitä kuunnellen. Milloin asunto oli liian kallis, milloin liian pieni, milloin liian kaukana kaikesta. Viimein löysimme yhden paikan, jonne muuttaminen olisi tarkoittanut meille molemmille melko totaalista irtiottoa kaikesta vanhasta ja paljon, paljon työtä. Jätimme paikasta tarjouksen, mutta sitä ei hyväksytty. Jotenkin se oli se viimeinen niitti. Olimme molemmat niin kovin pettyneitä ja samalla lopen uupuneita tilanteeseemme: jatkuvaan kahden kotimme väliseen reissaamiseen ja jatkuvaan näytöissä kiertämiseen. Tunsin, että mä vaan kertakaikkiaan tarvitsin tauon siitä kaikesta. Mikään tauko ei Sen Miehen puolesta kuitenkaan tullut kysymykseen, joten niin me sitten erottiin. Vaikka se tavallaan oli yhteinen päätös, niin mä olin se, joka sen sanoi ääneen: en halua tätä enää, en enää halua jatkaa sun kanssa. Minä jätin hänet. Ei siinä ollut kyse tunteiden kuolemisesta vaan totaalisesta väsymyksestä. Mun oli pakko ottaa aikaa itselleni ja itseni hoitamiselle, olin tuntenut niin jo pitkään ja "lämmitellyt" mielessäni ajatusta hengähdystauosta.

En mä ollut eron jälkeen edes surullinen. En ajatellut koko miestä. Kai mä alitajuisesti kuvittelin, että hän ei saa ketään muuta kuin mut, ja voin pitää häntä odottamassa itseäni just niin kauan kuin mua huvittaa (tosi reilua). Se Mies soitteli mulle usein, ja se vaan ärsytti mua. Mulla ei kuitenkaan silloinkaan ollut pokkaa sanoa, että jätä mut nyt jo rauhaan.

 

Epilogi

Hyvin pianhan Se Mies sitten löysi uuden naisen. Tuntui aika käsittämättömältä, että hän vain kuutisen viikkoa viimeisimmästä kosinnasta puhui jo jostakusta toisesta naisesta rakastuneena. En mä tarkoita, että parisuhteen loppumista pitää jäädä ikuisiksi ajoiksi vatvomaan (kuten eräät tekee ;) ), mutta oli se vaan jotenkin ihan liian nopeesti. Niinkö helppo mut oli unohtaa? En mä sitä miestä takaisin halunnut ennen kuin kuvioihin tuli tämä toinen nainen. Mikä ihmeen ilmiö sekin on/oli? Miksen vaan voinut irrottaa lopullisesti?
Se Mies tuntui hullaantuneen totaalisesti. Oli niin outoa seurata vierestä, miten ihminen, jonka luuli tuntevansa, olikin yhtäkkiä aivan erilainen! Olin aina pitänyt häntä hiukan passiivisena, vähän "perässä vedettävänä" ja hitaasti lämpiävänä, ja yhtäkkiä hän olikin täynnä virtaa. Mitkään kivut ja säryt, jotka olivat estäneet meidän suhteen aikana lähes kaiken, mitä mulle mieleen tulikaan ehdottaa, eivät nyt yhtäkkiä Bimbon kanssa olleetkaan mikään este. He kävivät jatkuvasti ulkona, reissasivat milloin missäkin, ja Se Mies venyi "uskomattomiin suorituksiin" tän naisen suhteen (esim. korjasi tämän autoa ulkona pakkasessa - meidän suhteen aikana hän hyvä kun edes kesällä koski omaan autoonsa).
Oon jälkeenpäin monta kertaa miettinyt, että kyllä mä olin ihan hullu nahjus siinä kohdin. Se Mies soitteli mulle harva se päivä ja tuntui kertovan mulle KAIKEN, mitä Bimbon kanssa puuhastelivat. Tuntui järkyttävältä tietää jostakusta tuntemattomasta niin paljon (herrajumala, häpykarvoitusta myöten!), ja toivon todella, ettei Se Mies jakanut mun asioita samalla tavalla Bimbolle.

Sen Miehen ja Bimbon suhde oli yhtä soutamista ja huopaamista. He erosivat ja menivät takaisin yhteen varmaan kolmasti - mikä Sen Miehen mielestä oli vain ihanan romanttista! :O Siis "mun" täysin passiivinen mies onkin yhtäkkiä romatikko! Yhdessä välissä Se Mies sai diagnoosin vakavasta sairaudestaan, ja siinä kohdin me vielä alettiin tapailla noin kuukauden ajan. Se Mies kyllä sanoi selvästi, ettei halua siinä tilanteessa suhdetta kenenkään kanssa, mutta enhän mä sitä kuunnellut. VIRHE! (Tähän sellainen hälytysääni kuin tietokilpailuissa, kun sanoo väärän vastauksen). Mä oikeasti kuvittelin saavani hänet takaisin ja että se olisi meidän uusi alku, mutta näin jälkikäteen on kovin helppoa sanoa, että ihan paskaahan se oli. Se Mies räpelsi jatkuvasti puhelintaan, koska tällä kertaa hän oli "vain ystävä" Bimbon kanssa, ja kyllähän ystävien kanssa pitää saada pitää yhteyttä. Mulla ei tässäkään kohdin tuntunut olevan - kuten ei vieläkään - minkäänlaista itsekunnioitusta. Annoin kaiken tapahtua "tyynen" vittuuntuneena sivusta seuraten. Ehkä Se Mies "palasi" mun luokseni tässä kohdin vielä saadakseen "viimeisen sanan". Nimittäin hän se sitten oli, joka sairaalasta päästyään ilmoitti, ettei halua tässä kohdin olla missään tekemisissä mun kanssani, koska "mun tunteeni läkähdyttää hänet", eli toisin sanoen mä olen rasittava ihminen (no niin olinkin, olin mm. vetänyt lärvit hänen synttäripäivänään ja antanut hänen kuulla kunniansa - itse en muista kyseisestä illasta oikeastaan yhtään mitään. Well done, Celene.) Niinpä me ei vuoteen oltu missään tekemisissä, kunnes Se Mies viime keväänä teki paluun näyttämölle. Ja mä otin hänet avosylin vastaan.

Olen kyllä ollut kiitollinen myös siitä, että emme saaneet ostettua sitä taloa ja tehneet totaalista irtiottoa. Siellä minä sitten olisin ollut, keskellä korpea vanhassa talossa, vakavasti sairaan miehen kanssa ilman mitään takeita mistään. Kaikki tapahtuu syystä.
Eromme jälkeen Se Mies on sairautensa hoidon vaikutuksesta laihtunut ainakin 50kg ja on kaiken kokemansa myötä tietenkin muuttunut niin fyysisesti kuin henkisesti. Jos hänellä koskaan on ollutkaan vaikeutta "saada naista", niin normaalin vartalon myötä se alkaa olla taaksejäänyttä elämää.