Vertaistukiryhmässä on muuan mukava mies. Tykkään hänen rauhallisesta tavastaan olla ja puhua. Tykkään hänen pitkistä soittajan sormistaan, tummista silmistään ja tuuheista kulmakarvoistaan. Tykkään hänen isosta nenästään ja ujosta hymystään. Tykkään siitä, että hän on pitkä. Tykkään siitä, että hän on niin tavallisen ja vaarattoman tuntuinen. Mutta en tykkää siitä, että hän on varattu. Enkä tästä ajatusketjustani.

En ole ihastunut häneen enkä ole rakastumassa häneen. Sen sijaan huomaan kohdistavani tuttuja pakkomielteenomaisia ajatuksiani häneen. Haluaisin tietää, miltä hän tuoksuu ja mikä hän on horoskoopiltaan. Tajuan, että nyt on oltava tarkkana, koska jos (kun) vanhat merkit pitävät paikkansa, kohta mennään ja kovaa. En tarvitse siihen "menemiseen" häntä, osaan keksiä "kaiken" ihan omassa päässäni. Määrittelenhän minä hänet jo nyt soittajaksi vain sormien perusteella, vaikka oikeasti en tiedä hänestä juuri mitään. Käsitän, että tämä on heijastumaa kaikista toiveistani ja odotuksistani. Kun olisi niin kiva vielä rakastua. Kun olisi niin kiva, ettei tarvitsisi nukkua öitään yksin.

Albert Espinosa on kirjassaan Keltainen maailma luonut "keltaisen" ihmisen käsitteen. Keltainen ei ole rakastettu eikä ystävä vaan jotakin siltä väliltä. Keltainen voi muuttua ystäväksi tai rakastetuksi, mutta sen jälkeen hän ei enää voi olla keltaisemme, tai ainakin se on hyvin harvinaista. Keltaisen kanssa voi nukkua, halata ja koskettaa, mutta hänen kanssaan ei voi harrastaa seksiä - siinä vaiheessa hän (todennäköisesti) muuttuu rakastetuksi, tai ainakin lakkaa olemasta keltainen. Keltaista voi toki rakastaa, mutta se ei ole romanttista rakkautta. Yleensä ihmisillä on keltaisia aivan liian vähän, koska he mm. aiheuttavat mustasukkaisuutta rakastetuissamme. Espinosan mukaan 60% hellyydestä ja läheisyydestä kuuluu rakastetulle, 40% keltaiselle. Keltainen ei kuitenkaan ole friends with benefits -systeemin vastine.
Minusta tuntuisi hurjalta antaa noinkin suuri määrä läheisyyttä ja hellyyttä jollekulle sellaiselle, jonka kanssa en ole parisuhteessa. Tai päin vastoin, jos oma kumppanini antaisi 40% omasta intiimiydestään jollekulle muulle kuin minulle, oltaisiin vaikeuksissa; en sulattaisi sitä. Espinosan mukaan keltainen ei kuitenkaan ole keneltäkään pois, vaan keltaisen avulla voisi saada itselleen 140% hellyyttä. En tiedä - itse asiassa koko keltaisuuden käsite oli minusta varsin sekava. Se sopinee parhaiten ihmisille, jotka eivät ole parisuhteessa. Toisaalta sairaalan viitekehyksessä (jossa kirja periaatteessa tapahtuu) ymmärrän keltaisuuden hyvinkin. Sairaalassa tuntee usein olevansa niin kovin yksin, mutta siellä sairaana ollessaan kuitenkaan harvemmin kaipaa seksiä. 

Summa summarum. Tämä tuntematon mies voisi olla keltaiseni, luullakseni. Olemme kerran olleet ryhmässä ihan kaksin, ja silloin hän puhui paljon henkilökohtaisempia asioita kuin isomman porukan läsnäollessa. Koen, että olemme samalla taajuudella. Se on mukavaa ja toivoisin, että se riittäisi minulle. Ei kaikkiin mukaviin ihmisiin tarvitse ihastua. Monasti ilahdun hänen sanomisistaan: "Ai sittenkin joku muukin tässä maailmassa ajattelee noin kuin minäkin." Voisin helposti päästää hänet fyysisestikin lähelleni. Tosin olen ollut niin pitkään ilman seksiä, että todennäköisesti kiihottuisin hänen (tai lähes kenen tahansa miehen) läheisyydessä. Onneksi tämä mies ei ole osoittanut pienintäkään kiinnostuksen merkkiä minua kohtaan, vaan on tasaisen "innottoman ystävällinen" kaikille. Minä yritän sitä samaa, sillä nimenomaan sitähän minä menin ryhmään oppimaan, neutraalia suhtautumista miehiin. En siis ole aikeissa aktiivisesti toimia hänen suuntaansaa mitenkään. Huolettaa kyllä, josko joku sittenkin huomaisi tämän "lämpenemiseni". Täytyy miettiä, pitäisikö käydä ainakin jonkin aikaa jossakin toisessa ryhmässä. En kyllä tahtoisi.