torstai, 10. toukokuu 2018

Tatti otsassa


Välillä musta tuntuu, että meidän suhde on rakkaudellinen suurimmaksi osaksi siksi, että mä teen "kaiken" työn. Pyydän pusuja - saisinko niitä pyytämättä? Sanon: "Halataan" - miten usein / harvoin me halattais, jos olisinkin hiljaa? Jos mä lopettaisin Visan koskettelun sängyssä, mitä meidän seksielämälle tapahtuisi? Siitä on kolme viikkoa, kun Visa olisi viimeksi koskenut mun pimppiini muulla kuin peniksellään... Aina kun mietin näitä, tulen väistämättä surulliseksi. Ja kun olen alamaissa, kiinnitän näihin entistä enemmän huomiota ja alan suunnilleen laskea joka kosketuksen. Ei hyvä...

Visa on nyt ollut kolmatta tuntia putkeen treffipalstalla. Hänellä on useampi profiili, joilla hän etsii naista eri puolelta Suomea. Etsimättä ei löydä, ymmärrän.
Visa oli tänään kolme tuntia treffeillä. Sen jälkeen hän nukkui kolmen tunnin päiväunet. Siinä välissä me istuttiin vierekkäin sohvalla kaksi tuntia samalla kun syötiin ja katsottiin telkkaria. Kohta me nukutaan yhdessä. Laatuaikaa juu. Visa väittää sitkeästi, että nukkuminen on yhdessäoloa ja yhdessä nukkuminen tekee meille hyvää. Jälkimmäisestä voin olla samaa mieltä, ensin mainittu ei kyllä mene mun jakeluun...
Huomenna Visa lähtee toiseen kaupunkiin sukuloimaan - ja treffeille. On aikoja, jolloin hän käy joka päivä treffeillä. Mä en käy treffeillä oikeastaan koskaan. Ei siksi, ettenkö etsisi ja yrittäisi vaan siksi, että treffipalstalla ei mulle vaan ilmesty ketään mistään. Bi-naisia on siellä vähän, ne on äkkiä käyty läpi. Visa puolestaan kirjoittelee enimmäkseen heterojen kanssa, joita palstalla on luonnollisesti pilvin pimein.
Eilen me oltiin mökillä yhdessä. Silloin kun me ei vielä asuttu yhdessä, sinne mennessämme me oltiin aina ensin pari tuntia nakuna sängyssä. Nyt me ollaan siellä sängyssä, kun nukutaan. Muuten kumpikin tekee siellä omia juttujaan, toki toisen puuhia seuraten ja jutellen.
Missä on se muhun kohdistuva huomio? Milloin on mun vuoro ja aika?

Yritän tässä kai sanoa, että me ollaan tätä nykyä ihan yhtä vähän / paljon yhdessä kuin silloin, kun ei vielä asuttu yhdessä. Luulen tietäväni, että meidän suhde kaipaa kipeästi sitä erillisyyttä, mitä meillä oli aiemmin luonnostaan, kun asuttiin kumpikin omassa kodissaan. Joku suomalainen parisuhdetieteilijä on sanonut, että etäisyyden puute tappaa intohimon. Pelkään, että meille käy niin. Mitä tapahtuisi, jos me oltaisiin välillä vaikka viikko erossa? Syttyisikö Visa musta toisin kuin tätä nykyä?

Tiedän, että hän rakastaa mua, siitä ei oo kyse. Kyse on siitä, miten hän tunteensa näyttää. Siten, että hän kiinnittää laiturin paikoilleen, kun sanon, että mua pelottaa mennä uimaan ilman sitä. Siten, että kun hän tuo verhoilukurssilla entisöimänsä tuolin kotiin, hän on valinnut siihen mun lempivärisen kankaan. Tajuan, että nuo ovat rakkauden tekoja, mut kun mä haluan HUOMIOTA!

Oon sen sata kertaa päättänyt, että nyt en ainakaan viikkoon tee elettäkään saadakseni sen, mitä kaipaan. En pyydä yhtäkään halia, en pusua. En koske kikkeliin, EN! Mutta kun mä en osaa olla tekemättä niin... Kun Visa on vaatteet päällä mun lähellä, mun tekee heti mieli koskettaa. Kun ollaan nakuna lähekkäin, mä tunnen syvältä kumpuavan  haluni heräävän. Sitä paitsi kun lakkaan käyttäytymästä noin, itselleni normaalilla tavalla, Visa huomaa sen heti. Sen sijaan että muuttaisi omaa käytöstään, hän alkaa kysellä, mikä mulla on. Tai näin kävi kerran, kun yritin olla vähemmän aktiivinen.
Kun tää ei enää tunnu vastavuoroiselta, pakostakin tulee fiilis, että Visa ei enää tunne noita mun yllä kuvailemia tunteita mua kohtaan.
Mitä mun pitäisi tehdä, jotta hän alkaisi jälleen osoittaa olevansa yhä kiinnostunut minusta? Jos hän jo nyt osoittaa mulle selvästi vähemmän huomiota kuin ennen / kuin mitä haluaisin, niin miten käy, kun tähän tulee joku toinen nainen mukaan? Jos mua harmittaa huomion vähyys jo nyt, miten paljon mua harmittaa se silloin, kun huomiota saakin myös joku muu?

Tänään, tässä ja nyt sen päätän: en tee aloitetta. EN. Mut käyttäydyn muuten normaalisti ja lämpimästi. Mun täytyy saada tietää, miten tää homma toimii hänen aloitteestaan. Muuten jään näiden ajatusten kanssa loputtomaan kehään.


sunset.jpg

lauantai, 21. huhtikuu 2018

Polyamoriaa


Friiltä tulee tänään illalla ohjelma Avioliitto kolmen kesken. Näin sen ekaa kertaa jo joskus pari vuotta sitten, kun oltiin Visan kanssa vielä tutustumisen ensi metreillä. Muistan, miten onnelliseksi Visa tuli sitä katsoessaan. :) Ohjelmassa kerrotaan kahden kolmikon elämästä ja kolmisuhteesta. Meidän on luonnollisesti helpompaa samaistua siihen ohjelman vanhempaan kolmikkoon. Tuntuu hyvältä nähdä, miten kaikki kolme rakastavat toisiaan ja yhdessäolo on kauniin luontevaa. Naisten välillä ei näytä olevan minkäänlaista skismaa tai kilpailua, kun hekin ovat keskenään rakastuneita. Kukaan ei vaikuta olevan "kolmas pyörä", kun kaikki huomioidaan tasavertaisesti. Mun on helppo uskoa tuohon, kun kaikki näyttää siltä, että noin tuon kuuluukin mennä.

Ohjelmassa kolmikon mies kertoo, että naista, joka on suhteessa tai haluaa suhteeseen pariskunnan kummankin osapuolen kanssa, kutsutaan yksisarviseksi, koska sellaiset naiset on niin harvassa, että he ovat lähes taruolentoja. Huomattu! :)


unicorn.jpg



Hassua, että heti kun tänne "syljin" huoltani siitä, etten saa niin paljon huomiota kuin haluaisin, tilanne muuttui. Oon ennenkin huomannut, että Visa tarvitsee omaa tilaa ja sitä, että mä oon välillä hiljaa. :p Hiljaisuudesta ja omasta tilasta kumpuaa hänen rakkautensa ja rakkaudenosoituksensa. Toki asiaan varmasti vaikuttaa kevätkin, Visan (ja mun) lempivuodenaika. Hän on nyt päässyt monta kertaa viikossa käymään talolla, remppaamaan sitä ja puuhastelemaan kasvihuoneessa - ne kaikki ovat hänen henkireikiään, eikä se voi olla näkymättä hänen olemuksessaan. Olen nyt saanut hellyyttä ja paijausta roppakaupalla niin, että tiedän takuuvarmasti olevani rakastettu. Että mä rakastan tuota kauniisti päivettyvää miestä.

tiistai, 17. huhtikuu 2018

Kuiva kausi

 

Visa ja mä ollaan oltu yhdessä yli kaksi vuotta, ja yksi asia on ja pysyy: mun on vieläkin vaikea luottaa hänen täysin, ja se saa mut ajoittain tosi surulliseksi. En ole koskaan puhunut tästä Visan kanssa suoraan, mutta luulen, että hän kyllä väistämättä aavistaa tämän. Huomaan, että katson suhteessamme enemmän mennyttä kuin tätä hetkeä tai tulevaa ja annan menneen määrittää tätä hetkeä. Luottamuspula nimittäin syntyy siitä, että ennen minua hän on pettänyt käytännössä jokaista naisystäväänsä. Tähän kun yhdistää sen, että hän on polyamorinen, ja tiedän hänellä olevan haku päällä, niin pelkään koko ajan pahinta: sitä että hän puuhastelee selkäni takana. Pelkoni on järjellä ajateltuna paitsi typerää ja hullua, myös todella epäkunnioittavaa - ja hyvin inhimillistä. Olen koko suhteemme ajan nähnyt, kokenut ja tuntenut, että Visa on mulle uskollinen. Hän tekee sen ihan omasta valinnasta ja tahdostaan, ei mun painostuksesta (tosin en edes usko, että kukaan olisi painostaen uskollinen). Hän itse sanoo sen olevan äärettömän helppoa mun kanssani, niin helppoa, että naurattaa. Silti hyvin usein epäilen enkä usko, että hän on oikeasti onnellinen. Olenko siis vainoharhainen?

Silloin kun mulla on huono fiilis, tarkkailen Visaa ja suhdettamme lähes tauotta. Vaikka olen läpi tämän blogin höpöttänyt alkuhuuman päättymisestä (siinäkin vaiheessa, kun me oltiin tunnettu muutama viikko! :o) niin nyt, kun alkuhuuma on oikeasti väistämättä ohi, mua huolettaa, tarkoittaako se, että rakkauskin on ohi. Niin paljon on muuttunut sen jälkeen, kun muutettiin yhteen. Yhtäkkiä musta tuntuu, että olen välillä yksin tässä suhteessa. Kumpi meistä hyppäsi pois samasta veneestä?

Tiedän, että Visa rakastaa mua; tunnen sen. Visa sanoo sen mulle lähes päivittäin tavalla tai toisella. Uskallan kuitenkin väittää, että hänen tunteensa ei välttämättä näy hänen toiminnassaan. Olen miettinyt todella paljon, kuvittelenko vaan, vai onko asia todella totta. Huijaisin itseäni jos väittiäisin, että mikään ei ole muuttunut. Osaan nimetä lähes päivälleen, milloin muutos alkoi, ja siitä on jo pitkä aika. En pysty ummistamaan silmiäni tältä, vaikka tahtoisinkin. En enää näe rakkautta jatkuvasti hänen katseestaan, niin kuin ennen. Hän ei enää palvo mua niin, että tuntisin jatkuvasti olevani kuningatar. Hän koskee mua sängyn ulkopuolella harvemmin  kuin ennen. Hän tekee entistä harvemmin aloitteen seksiin... Joskus tuntuu, että me rakastellaan vain, jos mä teen siihen aloitteen. Yhtäkkiä silläkin on merkitystä, kuka sen aloitteen tekee, vaikka mä olen aina ollut meistä aloitteellisempi. Ja jos jää tuijottamaan vain muutoksiin, niin näkeekin vain ne.

Tiedän senkin, että rakastan Visaa. En voi kuvitellakaan elämääni ilman häntä. Tunnetasolla olen välillä kuitenkin jotenkin hukassa. Mun on joskus vaikeaa saada kiinni siitä ihanasta lämpimästä aallosta, että me ollaan pari ja että me kuulutaan yhteen. Se on tosi pelottavaa, ja onneksi ohimenevä tila. Oon nyt pari viikkoa muutenkin ollut selvästi enemmän allapäin kuin pitkään aikaan. Tiedän myös, että parisuhteessa on eri vaiheita. Ehkä tämä on sitä vaihetta, jolloin symbioosi päättyy? Mä oon niin pettynyt, että edes kelailen tämmöisiä ajatuksia. Tänhän piti olla vuosisadan rakkaustarina ja kestää ikuisesti. Mut satukirjat on erikseen, arki tulee kaikille.

Ymmärrän, ettei semmoista suhdetta olekaan, missä palvonta jatkuisi loputtomiin, sillä se vie todella paljon energiaa ja uuvuttaa. Ymmärrän senkin, että suhteen muuttuminen on luonnollista ja väistämätöntä. Oon kuitenkin todella surullinen siitä, etten enää tunne, näe enkä koe Visan rakkautta ihan koko ajan. Ihan kuin se olisi olemassa vain "tiedostona", ei tunteena. Oon surullinen siitäkin, että Visan sanat ei mulle aina riitä, sillä en usko niitä ilman "merkkejä". Merkkejäkin on kuitenkin paljon: me rakastellaan yhä usein ja puhutaan edelleen paljon. Viihdytään yhdessä, ja meillä on yleensä kivaa yhdessä Tosin me ei tällä hetkellä juurikaan tehdä mitään yhdessä. Ei me silti karilla olla, kaukana siitä. Kyllä se rakkaus on - se on vaan arjessa välillä hiljaisempaa, mut mun sisäinen draamankaipuuni haluaa sen olevan aina näkyvänä pinnassa. Jos rakkaus ei "huuda" olemassaoloaan, sitä ei muka ole olemassa.

Tunnen itseni ja tiedän, että pakenen herkästi vaikeita hetkiä. Mietin, onko tämä vaikea hetki täysin omani, vai onko Visallakin vaikeaa? Ajatteleeko hänkin hiljaa mielessään tämänkaltaisia ajatuksia? Mietiikö hänkin, onko meillä tulevaisuutta? Kun kysyn, hän ilmaisee hyvin selkeästi, että haluaa olla mun kanssa nyt ja aina. Ihan niin kuin minäkin hänen.
Joku viisas on sanonut, että on vain kaksi tunnetta, rakkaus ja pelko. Näin ollen mä elän rakkaudesta huolimatta välillä ihan liikaa pelossa, ja silloin on vaikea saada tunnetasolla kiinni rakkaudesta.Sitten ihmettelen, kun en saa nukutuksi, ahdistaa ja joka paikkaan sattuu, ja näen vain kaikki "puutteet". Miten tästä palataan takaisin omaan valooni?

 

desert.jpg

 

 

=================================================================================

Ihmettelen, mihin blogin arkisto on hävinnyt. En tiedä, onnistuuko lukijoilla kirjoitusten selaaminen uusimmasta vanhimpaan; mulla tabletilla näyttäisi onnistuvan, muttei tietokoneella. Olen kumminkin pitänyt tätä blogia vuodesta 2014, joten ärsyttää, ettei vanhat tekstit näy blogiarkiston vuosiluettelossa.

 

maanantai, 16. huhtikuu 2018

Olematon kolmas


Oon ollut koko viime syksyn ja tämän kesän järkyttävän väsynyt. Asiaa ei ainakaan helpota se, että mulla todettiin tammikuussa uniapnea - tosin kaikista lievin mahdollinen. Ohjeeksi sain vaihteeksi laihduttaa... Mutta kun on väsynyt, niin arvatkaa, jaksaako silloin laihduttaa, tai edes ajatella laihduttamista. Olisin niin halutessani saanut kyllä unimaskilaitteen kokeiluun, mutta tapani mukaisesti unohdin tietysti pyytää sitä ajoissa, ja niin mun vuoro meni ohi. Jos tää tilanne jatkuu tämmöisenä, niin pakkohan mun on jotain tehdä.

Oon miettinyt, mitä kaikkea muuta tän jatkuvan, loputtoman väsymyksen taustalla oikein on. Lähtökohtainen tosiasia on, että mä yksinkertaisesti nukun liian vähän. Meidän makkarissa ei ole ovea, ja kun Visa tykkää valvoa myöhään, mun on turha yrittääkään nukahtaa, ellei hän tule samaan aikaan nukkumaan. En vaan osaa nukahtaa, kun olohuoneesta kajastaa valoa ja television ääni kuuluu. Välillä tulee tunne, että oon yliherkkä, kun en silmälapuilla enkä korvatulpillaankaan saa unta - tosin silloin syynä lienee niiden epämukavuus.
Kun me viimein mennään sänkyyn joskus puolilta öin, me helposti höpötellään ja rakastellaan vielä ainakin tunti, eli alan nukkua joskus lähempänä yhtä. Kello soi tavallisesti 6.30. En käsitä, miten Visa jaksaa, vaikkei töissä käykään. Mä olen ajoittain niin puhki, etten jaksa ajatella.
Oon yrittänyt jutella tästä, mutta Visan tuntuu olevan tosi vaikea ymmärtää tätä asiaa; hän kun saa unta koska vaan, missä vaan, kun nukkumaan ryhtyy. Parikin kertaa ollaan sovittu, että mentäisiin sänkyyn klo 23, mutta heti kun hänellä on netissä menossa jokin mielenkiintoinen keskustelu, tää unohtuu, eli aika usein. Mä oon tästä asiasta rättiväsyneenä niin epätoivoinen, että käy mielessä, että yhteenmutto ei ollut viisasta ja haikailen omaan kotiin.
Helpointa olisi saada jonkinlainen ovi makuuhuoneeseen, joten seuraavaksi pitänee keskustella siitä. Tiedän jo, että en pysty käymään viittä päivää viikossa töissä, ellen saa nukuttua enemmän. Kauhistuttaa ajatuskin siitä, että töissä pitää ajaa autoa.

Aloin myös miettiä, miten ajatus kolmisuhteesta vaikuttaa nukkumiseeni. Olen terapeutilleni puhunut, että toisen naisen löytyminen on Visalle ainakin ajoittain lähes pakkomielle. No, heti tämän sanottuani aloin miettiä, onko asia todella niin. Kumpi meistä pitääkään tätä enemmän esillä?
Olen jo ajat sitten huomannut, että jos en kysy Visalta, missä hän menee "tyttöjutuissaan", ei hän niistä minulle kyllä kerrokaan. Visa on heti suhteemme alussa sanonut, että kertoo kyllä sitten, kun on oikeasti jotain tärkeää kerrottavaa, joten hän ei tarkoituksellisesti salaa mitään. Hän on myös lukuisia kertoja sanonut, että tämä toisen naisen etsintä ei ole hänen elämänsä tärkein asia; nainen tulee jos ja kun on tullakseen. Tätä hän myös rauhallisuudellaan ilmentää, ja sanoo olevansa täysin tyytyväinen näinkin. Mun on ollut ja on edelleenkin vaikea sitä uskoa.
En malta pysyä erossa Visan viestittelyistä, koska mun on jotenkin vaikeaa vain odotella uutisia. Varsinkin nyt kun asutaan yhdessä, kysyn käytännössä lähes joka päivä Visalta, kenen kanssa hän kirjoittelee ja millaisiin naisiin on tutustumassa. Minähän se siis olen, joka tästä asiasti jatkuvasti höpöttää ja stressaa. Jos taas en kysy, huomaan joka tapauksessa pyöritteleväni asiaa jatkuvasti mielessäni. Visa joskus sanoi, että on kivaa kun kysyn, koska se osoittaa, että olen kiinnostunut asiasta, mutta se luo myös paineita. Taidan viimein tajuta, mitä hän tarkoitti. Kyselylläni luon paineita myös itselleni, jatkuvaa jännitystä siitä, että koska hän tulee ja millainen hän on. 

Väistämättä tulee mieleen, että mulla on kova tarve jotenkin yrittää hallita tätä asiaa. Sen sijaan, että rauhassa eläisin jokapäiväistä elämääni Visan kanssa - niin kuin hänkin vaikuttaa elävän mun kanssani - elän arkeamme niin, että olematon kolmas on koko ajan läsnä. Vähemmästäkin väsyttää.



moon.jpg

tiistai, 8. elokuu 2017

Hyvä keskustelu

Mietittiin tänään yhdessä Visan kanssa tulevaa syksyä ja sitä, miten hektistä ennen kaikkea mun elämäni tulee olemaan varsinkin seuraavat kolme kuukautta. Käyn töissä tai olen työharjoitteluissa, opiskelen, hoidan perhettäni, hoidan parisuhdettani ja samalla uuteen ihmiseen tutustuminen pitäisi hoitaa niin, että suhde tuntuisi etenevän. Tähän samaan syssyyn minä & Kuopus vielä muutetaan Visan luokse, huh!
Suhteen eteneminen tarkoittaa mulle ja Visalle sitä, että tapaamme Kikkaa riitävän usein, teemme asiat niin hyvin kuin pystymme ja teemme yhdessä asioita, joista tykkäämme niin, että jokainen kokee olevansa tyytyväinen. Tyytyväisyys saattaa syntyä eri tavoin meille jokaiselle. Jäimme pohtimaan, että juuri tästä syystä meidän täytyy käydä tämä samainen keskustelu Kikankin kanssa. Emme voi olettaa, että tuosta vaan tiedämme, mitä Kikka haluaa ja mikä hänelle riittää.

Keskenämme tulimme sellaiseen johtopäätökseen, että me kaksi olisimme (todennäköisesti) tyytyväisiä, jos tapaisimme Kikkaa keskenämme kerran viikossa, ja sen lisäksi Kikka voisi käydä meillä tai me hänen luonaan kerran viikossa niin, että mun Kuopuskin olisi jotenkin mukana, jotta hän ja Kikkakin tutustuisivat. Nimittäin jos pidämme Kuopuksen täysin erossa tästä uudesta suhteesta, me kolme tulemme näkemään selvästi harvemmin. Jos taas Kuopus ja Kikka tulevat hyvin juttuun, voi Kikka pikku hiljaa alkaa olla enemmän ja enemmän meillä; silloinkin, kun mä olen töissä/poissa. Toisaalta Kuopus joutuu olemaan vähemmän ja vähemmän yksin kotona, kun meidän kaikkien aika muuttuu yhteiseksi. Mulle on vielä toistaiseksi vaikeaa se, että Kikka ja Visa tapaisivat kahdestaan, ja toisaalta kumpikin heistä on tuottanut sitä, että he haluavat nimenomaan kolminkeskisiä tapaamisia. Uskon, että kunhan Kikka tulee tutummaksi ja alkaa tuntua "omalta", en enää koe Visan ja Kikan kahdenkeskistä aikaa hankalana itselleni. Kun syntyy se tunne, että Kikka on meidän tyttöystävä, mun ei enää tarvitse olla mustis siitä, että hän on Visankin tyttöystävä.

Juteltiin myös siitä, että sen sijaan, että jäädään tuijottelemaan "synkkiä pilviä" (ajanpuute, mustasukkaisuus jne), tehdään kaikkemme, jotta näiden pilvien alta paljastuisi kirkas taivas - niin kuin tänään keskustellessamme kävi. Yhtäkkiä hankaluudet eivät tuntuneetkaan jarruilta vaan mahdollisuuksilta. Kun Kuopus otetaan osaksi tutustumisprosessia, ajankäyttö helpottuu huomattavasti. Voimme kaikki kolme olla voimavara - paitsi toinen toisillemme - myös mun lapselle. Kuopus ei ole koskaan asunut miehen kanssa saman katon alla, ja olenkin varma, että hänen on helpompi alkaa luottaa naiseen kuin mieheen. Toivon todella, että hänelle ja Kikalle kehittyisi lämmin ja luottavainen suhde. Tää on mielenkiintoista siinäkin mielessä, että sekä Visan että Kikan lapset ovat eri sukupuolta kuin omani, joten kummallakaan heistä ei ole kokemusta tämän sukupuolen kasvattamisesta. Voin / voimme siis antaa heille "lahjan"! Oman mausteensa "soppaan" antaa se, että Kuopus on jo hyvää vauhtia tulossa murrosikään.

Olen viime aikoina huomannut Visan olevan kovasti ajatuksissaan ja viihtyvän omissa oloissaan. Olen häneltä ainakin pariin otteeseen kysynyt, mikä häntä painaa, ja minusta on tuntunut, ettei hän halua kertoa. Tänään keskustellessamme koin ahaa-hetken, sillä viimein hän sanoitti, että hänellä on viime aikoina ollut tunne, ettei hän enää tiedä, kuka hänen elämäänsä ohjaa. Saan hyvin kiinni tuosta ajatuksesta. Olen monasti miettinytkin, että Visankin oleminen määräytyy liikaa mun työvuorojeni perusteella, mutta hän on kuitenkin sanonut, ettei se häntä haittaa. Toisaalta epäsuorasti ohjaan hänen elämäänsä siinäkin, että hänen täytyy koko ajan kaikessa ottaa minut huomioon, varsinkin suhteessaan Kikkaan. Visa haluaa itse olla aluksensa ruorissa, ja jos mä olen jatkuvasti kovin epävarma, niin keikutan hänen laivaansa jatkuvine kysymyksineni. Voisin ottaa vähän rennommin, ei kaiken tarvitse olla niin kovin vakavaa. ;) Toisaalta voisin vaikka kirjoittaa muistiin Visan vastaukset kysymyksiini, sillä tuppaan kysymään aina samat kysymykset, ja Visan vastaukset ovat aina samat. :D

 

- Tykkäätkö sä minusta?
- Kyllä, tänään enemmän kuin eilen. Se, että mä tykkään jostakusta toisestakin, ei ikinä vähennä mun tykkäämistä sinuun.

- Rakastatko minua?
- Rakastan sinua.

- Haluathan sä mua yhä?
- Haluan enkä lakkaa haluamasta.

- Mitä jos sä kyllästyt muhun? / Ethän sä kyllästy muhun?
- Miten parhaaseen voi kyllästyä? Mä en ikinä kyllästy suhun.

- Ethän sä jätä mua / vaihda mua nuorempaan/kauniimpaan/parempaan?
- Hulluhan mä olisin, jos sut vaihtaisin! En mä nyt huonompaan vaihda, kun olen parhaan löytänyt. :)

 

Ette arvaa, miten paljon olen näitä hokenut tässä viimeisen kuukauden aikana. 🙈
Onneksi Visa jaksaa aina kärsivällisesti vastata.

 

rope.jpg