Ihmisen mieli on kyllä kummallinen.

Olen ollut suurempi kuin muut suunnilleen niin kauan kuin muistan, olenhan vartalotyypiltäni endomorfi. Kouluun mennessäni olin 132 cm pitkä ja painoin 32 kg. Pojat saivat minut kiinni niin pituudessa kuin ruumiinrakenteessa vasta joskus kahdeksannella luokalla. Olen ajatellut olevani lihava 13-vuotiaasta asti, siis vuosikymmeniä, koko aikuisikäni.
No, olinko minä silloin oikeasti lihava? Olen joskus katsellut valokuvia itsestäni lukion ekalta, ja voi herrajestas sentään - minähän olin laiha! Ranteetkin ohuet kuin pakkausnaru.
Myöhemmin elämässä raskauskilotkaan eivät olleet ongelma, sillä laihduin jokaisen lapsen syntymän jälkeen takaisin normaalipainoiseksi - ja pidin itseäni jättiläisenä. Muistan miten muut synnyttäneet kaverini kadehtivat litteää vatsaani (näkisivätpä sen nyt).

Näin jälkeenpäin tuntuu surulliselta, että podin koko kauniin nuoruuteni alemmuuskompleksia, koska olin muka niin läski. Olen aina ollut perso makealle, ja sen myötä pyöreä ja muodokas, mutta siitä on vielä pitkä matka siihen, että on oikeasti lihava.
Avioeron jälkeen se pitkä matka alkoi. Olin masentunut ja "hoidin" tunteitani syömällä. En tiedä, missä vaiheessa kilpirauhaseni poksahti, mutta kun minulla lopulta todettiin vajaatoiminta, olin neljässä vuodessa tuplannut painoni. Järkyttävää.
Kun on koko elämänsä ajatellut olevansa lihava, ei minusta ole ihme, että lopulta päätyy olemaan lihava. Ihminen on sitä mitä ajattelee ja kokee olevansa.

Olin jo ennen vajaatoimintadiagnoosia kokeillut ties mitä dieettejä. Tuntui, että ne vain pahensivat tilannetta. Laihduin kyllä esim. Xtravaganza-systeemillä, mutta kun se loppui, lihoin takaisin suuremmaksi kuin mitä olin alun alkaen ollut. Tuttua huttua monille ikuisille laihduttajille.
Keuhkoembolioiden jälkeen minulta kiellettiin kaikki laihdutusvalmisteilla kikkailu samalla kun sanottiin, että tee mitä tahansa, kunhan et enää liho enempää. Muistaakseni minut lähetettiin parille ravitsemusterapeuttikäynnille, minkä jälkeen jäin asian kanssa totaalisen yksin. Samoihin aikoihin sain kilpirauhaslääkityksen (tyroksiini), ja laihduin kuin itsestään yli kymmenen kiloa. Se tuntui kuitenkin pisaralta valtameressä valtavassa massassani, ja senkin lihoin jonkin ajan kuluttua (huonossa parisuhteessa) takaisin.

* * * * * * * * * *

Pari vuotta sitten voin niin huonosti, että hakeuduin viimein kovasti kehutun lääkärin vastaanotolle. Hän oli ensimmäinen hoitava taho, joka otti minut huomioon kokonaisuutena. Kilpirauhaslääkitykseni vaihdettiin, hän neuvoi minulle uuden ruokavalion (paleo), ohjeisti nukkumaan riittävästi, uskomaan omaan toipumiseen ja pitämään kiitollisuuspäiväkirjaa. Elämäni parhaat ohjeet!

Voin vilpittömästi sanoa, että vuodessa elämäni muuttui täysin. On päivän selvää, että oikeanlainen kilpirauhaslääkitys oli avainasemassa siihen, että kehossani alkoi vihdoin tapahtua muutoksia, mutta ihan itse minä sen kaiken työn tein! Kun ajattelen sitä vuotta, minun on vieläkin vaikea uskoa, että ihan oikeasti kykenin niin suureen muutokseen. Noudatin lääkärin ohjeita kirjaimellisesti, mutta kuitenkin rennosti. En ajatellut laihduttamista ollenkaan, vaan fokusoin kaiken energiani siihen, että minusta tulee terve ja hyvinvoiva. Vuoden päästä olin 25 kg kevyempi ja voin erinomaisesti! Keventyneen olemuksen ja parantuneen voinnin myötä itseluottamus nousi kohisten.
Kuten jo alussa sanoin, ihmisen mieli on ihmeellinen! Olin 25 kiloa kevyempi, mutta edelleen huomattavan ylipainoinen. Arvatkaapa välitinkö siitä hitusen vertaa?! Sinä kesänä pukeuduin tasan tarkkaan juuri niin kuin itseäni huvitti, ja olin onneni kukkuloilla siitä, että mahduin pienempiin vaatteisiin. Ostin jopa mikroshortsit ja pidin niitä ylpeänä. Yhtäkkiä mieleni ei enää ollutkaan lihava! 

No, tämähän olikin liian hyvää ollakseen totta, vai mitä. Pikku hiljaa aloin lipsua takaisin vanhoihin tottumuksiini. En ymmärtänyt, että jos hyvän olon haluaa säilyvän, pitää uusista tottumuksista tulla elämäntapa.
Kaikki alkoi jäätelöstä - eihän yksi mitään haittaa. Lopetin paleo-ruokavalion satunnaisia "kurinpalautusjaksoja" lukuunottamatta. Loppujen lopuksi olen lihonut takaisin vain muutaman hassun kilon - kolme (!) - ja silti kaikki on taas aivan toisin. Voin huonosti, ja koen jälleen olevani kamala läski (niin kuin olenkin :p ). Tänä kesänä ei tullut mieleenkään laittaa mikroshortseja jalkaan.
En kykene keskittymään moneen asiaan yhtä aikaa. Heti kun elämässä on liikaa stressiä, syön miten sattuu. En tällä hetkellä edes yritä pudottaa painoa, vaan tärkeintä on, etten liho takaisin. Vaikken koe saavani gradunkaan suhteen kovinkaan paljon aikaiseksi, vie se kuitenkin tällä hetkellä kaiken huomioni ja energiani.

Tajuan nyt, että olen läski ennen kaikkea korvien välistä. Tajuan, miten viisasta on lopettaa laihduttamisen ajatteleminen ja keskittyä ajatukseen itsensä hoitamisesta. Kunpa oppisin hyväksymään itseni, rakastamaan itseäni. Silloin olisi aivan sama, mitä kokoa mikroshortsini ovat, sillä voisin kantaa niitä aina ylpeänä.