Katselin eilen yhden kanssani samassa yliopistossa opiskelevan kaverini FB-seinää, ja silmäni osuivat sanaan tutkinnonuudistus. Tänään oli ihan pakko tutkia tarkemmin, että mitä ihmettä nyt taas. Ja onneksi tutkin!
Kävi nimittäin ilmi, että vanhaa tutkintoa suorittavien on saatava se valmiiksi heinäkuun 2015 loppuun mennessä, jolloin tutkinnonuudistus tulee voimaan. Jos se ei onnistu, joutuu todennäköisesti tekemään lisäsuorituksia tai anomaan lisäaikaa vanhanmallisen tutkinnon valmiiksi tekemiselle (en tiedä, onko se edes mahdollista). En todellakaan halua kumpaakaan; tässä on jo yksi tutkinnonuudistus "lusittu". (Jos olisin valmistunut ennen vuoden 2010 tutkinnonuudistusta, olisin voinut tehdä gradun suoraan, ilman alempaa korkeakoulututkintoa. Jos nyt oikein muistan, siitä tuli pakollinen vasta tuolloin.) Ihan varmasti opintosihteeri kertoi mulle tuosta silloin, kun opintojen pariin palasin, mutta enhän mä ikinä muista mitään!
Oli vointi mikä hyvänsä, mun on nyt kertakaikkiaan pakko herätä tästä ruususen unesta ja tehdä se hemmentin gradu! Tässä on oikeesti mennyt yli 15 (!!! :O ) vuotta niin, että olen ajatellut sen tekemistä enemmän tai vähemmän melkein koko ajan. En jaksa enkä tahdo enää yhtäkään tämmöistä vuotta.
Jotenkin pitäisi saada "ilon kautta" -vaihe päälle - en kestä sitä tunnetta, mikä tulee, kun tekee asioita pakolla. Mahtaisikohan se auttaa, jos ajattelisi, että mitä pikemmin gradu on tehty, sitä nopeammin pääsen tosissani laihdutusprojektin pariin tulevaa leikkausta varten... Ei kyllä kauhean houkuttelevalta tunnu! :) Miranda on joskus aikoja sitten luvannut, että vie mut jollekin pikku matkalle heti kun valmistun, mutta luulen, että hänkin on jo kyllästynyt odotteluun... Se olisi kyllä tosi hyvä porkkana! Gradu on priorisoitava välittömästi!

* * * * * * * * * *

 

Jos joku olisi sanonut mulle pari vuotta sitten, että vuonna 2014 sulla tulee olemaan tosi paljon omaa aikaa, en olisi ikinä uskonut. Nyt kun elän tätä aikaa, en meinaa vieläkään uskoa. Oon ollut tänä vuonna niin paljon yksin kotona, että tää tuntuu jotenkin epätodellista. Kuopus on ollut taas koko viikon mun vanhemmilla, ja Keskimmäinen on nyt lomalla lähes jatkuvasti kavereillaan, yötäkin. Tässä olisi todellakin fyysistä tilaa parisuhteelle tai jollekin "sutinalle", jos vaan jaksaisin olla aktiivinen. Toisaalta, kun se gradu on koko ajan mielessä, niin enhän mä olisi parisuhteessa läsnä, ja sen takia en semmoisesta ole nyt edes haaveillut. Ajoittain kyllä panettaa aivan tajuttomasti!  :D
Mua melkein hävettää se, miten paljon Kuopus on mummolassa - hävettää, koska koko ajan tuntuu siltä, että gradun pitäisi jo olla valmis. Kaksi kesääkin on mennyt (muka) "gradusulkeisissa" - henkisissä ainakin. Äidille kyllä sanoin jo viime viikolla suoraan, että en nyt lasten syysloman aikana aio tehdä gradua.
Miten mä voin vaatia mun lapsilta mitään, kun en itse näytä esimerkkiä? Mä aina kuvittelen, että mulla on vielä aikaa, ja sitten käy just näin. Kuinka monta kertaa oon tonkin sanonut, että gradu on priorisoitava ja pitää tehdä kunnon suunnitelma. Sitten en kumminkaan tee niitä. No, nyt ei ole enää oikeasti vaihtoehtoja - jos en nyt tee sitä, niin se jää ikiajoiksi. Ehkä ongelma onkin siinä, kun toi ei tunnu missään. Ihan sama. Järjellä tajuan, että ei todellakaan ole ihan sama, mutta tunne ei vaan tule mukaan. Ihan kuin mulla ei olisi enää hitustakaan kunnianhimoa.


 

52499-normal.jpg

 

Tämän päivän minihaasteni oli tosi kiva. Päivän sääkin oli ihanan aurinkoinen; sateella tämä haaste olisi todennäköisesti jäänyt väliin. Aika kylmä oli kyllä jo, ja ajoittain tuuli kovastikin. Tekisi hirmuisesti mieli kertoa haasteestani tässä, mutta se liittyy niin vahvasti kotipaikkakuntaani, etten voi. Rakastan tätä paikkaa ja sen historiaa yli kaiken.  En halua paljastaa, missä asun; joskus tuntuu, että kerron jo nyt aivan liikaa ja liian yksityiskohtaisesti itsestäni. Vaikka joku tunnistaisikin mut, niin mitään en tunnusta! :)

* * * * * * * * * *

 

Lapset kotiutuu huomenna. Se Mies lähtee viikonloppuna ulkomaille työmatkalle useammaksi päiväksi. Jos haluaisin rauhassa jutella hänen kanssaan, niin minun pitäisi soittaa hänelle nyt. Tekisi tosi paljon mieli soittaa, mutta en kuitenkaan soita.
Aina välillä Se Mies "katoaa" useammaksi viikoksi. Todennäköisesti hänellä on silloin paljon töitä, mutta en tietenkään voi olla ajattelematta, että silloin hän viettää aikaa Bimbon (tai jonkun muun) kanssa. Olen luvannut itselleni, että jos ikinä saan selville, että Bimbo on tällä reissulla mukana (kuten oletettavasti tietämälläni viime reissulla oli), en enää koskaan puhu Sille Miehelle (paitsi jos hän alkaa anella, mitä ei tule ikinä tapahtumaan). Aika rankka lupaus, mua vähän kammottaa.
En tarkoita, etteivätkö he saisi olla tekemisissä - sehän ei kuulu mulle eikä ole mun tehtäväni estää ketään elämästä elämäänsä - vaan siksi, että Se Mies on koko ajan antanut ymmärtää, että tiedossa on tosi raskas työmatka, ei mikään huviretki. Tein tämän lupauksen, koska minun on viimein kerta kaikkiaan opittava kunnioittamaan itseäni: minusta ei ole reilua eikä oikein, että kelpaan kyllä siivoojaksi ja sairaanhoitajaksi, kun taas seuralaiseksi huviretkille pääsee joku muu.