Lupasin palata Elizabeth Gilbertin haastattelun toiseen osaan, joten parempi tehdä se nyt heti, ennen kuin unohtuu. Suosittelen lukemaan ensin bloggaukseni haastattelun ensimmäisestä osasta, jotta pääset kärryille jutun peruskäsitteistä. Tämä toinen osa oli mielestäni hiukan hajanaisempi kuin ensimmäinen, mutta yritän parhaani mukaan saada aikaan loogisen yhteenvedon. Pidin kyllä kovasti tästäkin osasta. (Vähän aiheen vierestä on pakko sanoa, että Oprah näyttää muuten käsittämättömän hyvältä ollakseen 60-vuotias.)

Kuten haastattelun ensimmäisessä jaksossa todettiin, jokaisen sankaritarinan vaiheet ovat aina samat. Ihminen kuulee kutsun, mitä seuraa kutsusta kieltäytyminen. Kieltäytymistä seuraa koettelemusten tie. Koettelemusten tiellä sankari kohtaa monia ihmisiä, joilta hän saa neuvoja, ihmisiä, joista hänen tulee ottaa selvää, ovatko he ystäviä vai vihollisia. Sankari ottaa  heiltä vastaan sen, mitä tarvitsee. Seuraavaksi sankaria koettelee "sielun pimeä yö", jota myös valaan vatsaan joutumiseksi sanotaan - totaalinen pohjakosketus, jonka aikana sankari on valmis luovuttamaan, jopa kuolemaan. Kun ihminen on heikoimmillaan, hän kääntyy sen jumaluuden puoleen, johon uskoo ja pyytää nöyrästi apua. Kun jumaluus vastaa avunhuutoon, ihminen saa pikku hiljaa voimansa takaisin ja oppii tuntemaan itsensä, omat heikkoutensa ja vahvuutensa. Tällöin hän saa kaikki tulevaan taisteluun tarvittavat voimat ja ominaisuudet. Taistelu on olennaisen tärkeää, jota sankari voi voittaa (kuoleman)pelkonsa; pohjimmiltaan kaikki pelko on kuolemanpelkoa. Tämän jälkeen sankari pystyy mihin tahansa, hän on voittaja.
Sankaritarinan kliimaksi on suuri taistelu, jossa päähenkilöstä tulee peloton sankari, mutta sankaritarinan viimeinen luku on se, jossa sankari opettaa yhteisölleen oppimaansa. Jos sitä ei tapahdu, tarina ei ole valmis. Sankaritarina ei ole sellaista, mistä vain yksi ihminen hyötyy, se on julkista palvelua.
* * * * * * * * * *
Mitä tapahtuu, jos ihminen ei vastaakaan kutsuun? Hän voi elää ihan hyvän elämän, mutta kuitenkin tietyllä tapaa ajelehtii. Mitään suurta ja mullistavaa hän ei elämällään manifestoi, ei edes omaa korkeinta itseään, parasta mahdollista versiota itsestään (oi miten tutulta tämä kuulostaa!). Jos haluaa olla oman elämänsä sankari, kutsuun on vastattava.

Elizabeth Gilbertillä (eikä Oprah Winfreylla) ole lapsia, he molemmat ovat valinneet olla hankkimatta lapsia. Elizabethin mukaan naiset voidaan jakaa kolmeen "leiriin": synnynnäisiin äiteihin, synnynnäisiin täteihin ("tätiprikaati"), ja naisiin, joita ei saa päästää kolmea metriä lähemmäs lapsia. On äärimmäisen tärkeää, että nainen kuuntelee sisäistä ääntään ja hahmottaa, mihin leiriin hän kuuluu, sillä on tragedia joutua väärään leiriin ilman omaa harkintaa tai sisäisen äänen vastaisesti. (Mielestäni Elizabeth tässä kohdin unohtaa naiset, jotka eivät voi saada lapsia, vaikka miten haluaisivat.) Yleinen oletus on, että jos naisella ei ole lapsia, hän vihaa lapsia. "Tätiprikaati" kuitenkin rakastaa (muiden) lapsia, he eivät vain koskaan tunne sisäistä kaipuuta saada oma lapsi. Omaa kutsumustaan pitää kuunnella - jos ei halua lapsia, niitä ei pidä hankkia. Lasten hoitaminen on riittävän rankkaa silloinkin, kun lapsia on halunnut - voi vain kuvitella, kuinka rankkaa se on, jos siihen joutuu oman tahtonsa vastaisesti. Naisten pitäisi lakata arvostelemasta toinen toisiaan, kuuluvat he sitten mihin tahansa näistä leireistä.

Oprah ja Elizabeth keskustelevat siitä, että tänäkin päivänä monet naiset haaveilevat häistä tajuamatta, että avioliitto ei ole vain hääjuhla; häät ovat vasta avioliiton alku, eikä avioliitto tule koskaan valmiiksi. Monille naisille ajatus häistä on ansa: nainen ei ole muka kokonainen, jos hän ei ole saanut omaa juhlapäiväänsä, pitää yllään upeaa valkoista pukua ja ihastella vihkisormusta sormessaan. Minusta tuntuu, että tämä taitaa olla ennen kaikkea amerikkalaisnaisten "vaiva", minun on jotenkin vaikea nähdä, että tämä trendi olisi yhä vallitseva Suomessa.
Elizabeth kertoo ystävästään, joka 40-vuotispäivänään teki "irti häistä" -seremonian, koska hän halusi päästä eroon tunteesta, ettei ole "oikea nainen", koska ei ole "päässyt naimisiin". Hän teki pienen veneen vanhasta korista ja siihen purjeet vanhan hääpuvun kangassuikaleista. Purjeveneen sisään hän laittoi kuvia hääpuvuista, ruusun terälehtiä ja riisiä, minkä jälkeen hän sytytti koriin tuleen ja lähetti sen merelle. Sen jälkeen hän tunsi olevansa kokonainen, sillä hän oli tietoisesti valinnut avioliitottoman elämänsä.
Elizabeth rakastaa kaikenlaisia kotitekoisia seremonoita ja kannustaa ihmisiä keksimään omiaan. Hänen lempi päivänsä on uudenvuodepäivä, koska silloin jokainen saa käyttöönsä upouuden vuoden siitä huolimatta, vaikka olisit sössinyt edellisen perusteellisesti. Uuden vuoden ensimmäisenä päivänä Elizabeth herää varhain ja lähtee metsään. Ensimmäinen eläin, jonka hän näkee, on sen vuoden toteemieläin: eläin, jonka energiaa hän yrittää tuoda elämäänsä sen vuoden ajan. Jos uskonnolliset seremoniat ei tunnu omilta, ihminen voi vapaasti luoda ihan omanlaisiaan seremonioita. Olen tästä samaa mieltä, sillä tykkään kovasti kaikenlaisista kotikutoisista seremonioista.

Elizabeth varoittaa naisia joutumasta toiseenkin ansaan, nimittäin sielunkumppanuuden ansaan. Monet naiset kuvittelevat, että sielunkumppani on joku, jonka kanssa kaikki on täydellistä. Elizabethin mukaan asia ei ole niin: Sielunkumppani on kuin peili - ihminen, joka näyttää sinulle, mikä estää sinua kukoistamasta, ja joka saa sinut kiinnittämään huomiota itseesi, jotta voit muuttaa elämääsi. Sielunkumppani saattaa olla elämäsi tärkein ihminen, sillä hän rikkoo muurisi ja räväyttää sinut hereille. Sielunkumppanin kanssa ei silti - tai ehkä juuri siksi - tarvitse mennä naimisiin. Sielunkumppanin kanssa suhde on yleensä niin intensiivinen, että kukaan ei kestä sellaista loputtomiin. Elizabethin mielestä hyvä parisuhde perustuu harmoniaan ja tasapainoon, siihen, että kumppanit ovat parhaita ystäviä keskenään. Elämänkumppanin ei tarvitse olla peili, vaan joku, joka sanoo: "Sä oot ihan mahtava". Siihen luontainen vastaus on: "Niin sinäkin, mitä kivaa keksittäisiin yhdessä tänään?"
Elizabethin mukaan ei ole olemassa yhtä yksittäistä hyvän avioliiton salaisuutta, mutta hänen mielestään lähimmäksi hyvää avioliittoa pääsee odottamalla. Ei kannata mennä naimisiin liian nuorena (kröhöm), vanhempana solmitut liitot ovat onnellisempia ja kestävämpiä. On täysin luonnollista, että vanhempana ihminen tekee viisaampia valintoja.

Elizabeth myös muistuttaa, että silloin kun on onnellinen, ei kannata miettiä onnen päättymistä ja murehtia tulevia suruja. Onnellisina hetkinä kannattaa keskittyä olemaan kiitollinen, murhe kyllä löytää meidät ihan ilman miettimistä.
Jokainen kohtaa elämässään vaikeita aikoja, "sielun pimeitä öitä". Epäonnistuminen, erehtyminen, vastoinkäymiset, häpeä, kärsimys ja tuska eivät välttämättä jalosta ihmistä, ellei ihminen itse aktiivisesti osallistu niiden muuttamiseen joksikin hyväksi. Ei siis kannata heittää vaikeuksiaan hukkaan. Elizabeth on omista vaikeuksista selviydyttään oppinut, että kykenee pitämään huolta itsestään niin emotionaalisesti kuin taloudellisestikin. Hän tietää olevansa nyt riittävän aikuinen pitääkseen huolta sisällään asuvasta lapsesta.
Elizabeth kertoo, että hänen elämänsä paras oppiläksy on ollut ajatelma 4000 vuotta vanhasta hindulaisesta pyhästä kirjoituksesta, Bhagavad Gītāsta: On parempi elää omaa kohtaloaan epätäydellisesti, kuin elää täydellinen kopio jonkun toisen elämästä.

Ihmiset pyytävät Elizabethiltä usein neuvoja henkiselle tielleen. Hänen mukaansa tärkeintä on, että mitä tahansa henkisyyttä ikinä harjoittaakin, siitä tulee olla apua arjessa. Jos meditointi saa sinut eristäytymään entistä enemmän, vaikka tehtäväsi olisi olla ihmisten keskellä, se ei palvele sinua. Jokaisen tulisi löytää oma tapansa harjoittaa henkisyyttään. Elizabeth meditoi nykyään enää harvoin, sillä sen sijaan hän kokee henkisenä tarkoituksenaan valon tuomisen jokaiseen tilanteeseen, minne ikinä meneekin, ketä ikinä kohtaakin - jopa hänelle itselleen silloin, kun on yksin. Omaa valoaan hän kokee levittävänsä myös kirjoissaan, haastatteluissaan ja luennoidessaan. Todellakin - minusta Elizabeth on säteilevä!

Elizabeth kehottaa kaikkia seikkailemaan päivittäin jokaisen omaan elämään sopivalla tavalla. Jokainen voi tehdä "minihaasteita", joihin ei edes välttämättä tarvita rahaa. Haasta itsesi joka päivä! Mene vaikka ulos ja etsi jotain kaunista ja jännittävää, äläkä mene kotiin ennen kuin se on tehty. Koskaan ei tiedä, mikä sinut saattaa yllättää!
Mä olen tässä mukana ihan kympillä, ja itse asiassa teinkin jo ensimmäisen oman pikku haasteeni eilen. Huomisellekin on jo tiedossa yksi, mutta tämänpäiväinen on vielä keksimättä (koska tän tekstin kirjoittaminen näyttää vievän tolkuttomasti aikaa ja koska mun pitäisi tänään vielä tehdä kaalilaatikkoakin).
Sen jo päätin omista minihaasteistani, että niiden tulee tapahtua kodin ulkopuolella, sillä olen aivan liikaa kotona. Tee tänään ruokaa ei siis käy haasteeksi. Samoin omien haasteideni tulee olla mahdollisimman halpoja, mielellään jopa ilmaisia. Onneksi tällä paikkakunnalla on vähän väliä ties mitä tapahtumia!

Jotta ihminen voisi olla onnellinen, hänen tulee ottaa vastuu itsestään. Kuka on pomosi? On heikkoutta odottaa, että ulkoiset olosuhteet muuttaisivat elämääsi ilman, että sinun tarvitsee tehdä mitään. "Olen 100% vastuussa tästä sielusta, joka annettiin minun huolehdittavakseni ja hyväksyn tämän vastuun täysin." On kunnia saada pitää huolta tästä sielusta (ja kehosta, mun lisäys).

Pohdin ääneen aiemmassa bloggauksessani, miten Elizabeth Gilbert voi olla Niin Viisas Nainen. Tajusin vastauksen kuunnellessani haastattelun toista osaa: hän ei ole tuhlannut tuskaansa, vaan on käyttänyt sitä muutosenergianaan. Olen tästä ihan pikkuisen kateellinen Elizabethille. Oma kärsimykseni on kyllä muuttanut minua, mutta huonompaan suuntaan. Minusta on tullut masentunut, passiivinen ja olen tietyllä tapaa antanut periksi. Tuo ei ole ollut oma aktiivinen prosessini, olen vain antanut sen tapahtua, en ole kääntänyt tuskaa voimakseni. Jos siis haluan voimaantua omasta tuskastani, minun pitää ottaa ohjat omiin käsiini. Vielä ei ole liian myöhäistä, toivottavasti.

"Kärsimys, joka ei johda muodonmuutokseen, on vain hukkaanheitettyä tuskaa."
Elizabeth Gilbert

Haastattelun lopussa on pieni insertti, jossa esitellään pariisilainen kirjakauppa Shakespeare and Company. Taas sattui hauskaa synkroniaa, sillä heti tämän haastattelun perään katsoin elokuvan Midnight in Paris, jossa kyseinen kirjakauppa myös mainittiin (elokuva on muuten mitä mainioin, suosittelen).
Mitäköhän nämä synkronismit mahtavat tarkoittaa tällä kertaa? Olen tosi onnellinen, että ne ovat tulleet takaisin elämääni! Jossakin vaiheessa koin niitä yhtä mittaa, mutta sitten ne vain katosivat, tai ehkä lakkasin kiinnittämästä niihin huomiota. Pitäisiköhän mun lähteä Pariisiin? (Kunpa voisinkin.) Vai lukea vihdoin ja viimein Shakespearea? Varmaan tuo jälkimmäinen, koska häpeillen tunnustan, etten ole koskaan lukenut mitään hänen kirjoittamaansa.  :p

Synkronismin ketjun kruunasi se, että Se Mies soitti mulle eilen juuri silloin, kun ajattelin häntä. Saa nähdä, mitä vielä on tiedossa, odotan jo innokkaana seuraavaa! :)