Mä en koskaan halunnut lapsia. Olen tiennyt sen niin kauan kuin muistan. Tämä ei tarkoita, että vihaisin lapsia, tai että nyt jotenkin katuisin sitä, että mulla on lapsia. Mun lapset on parasta, mitä mulla on, ja rakastan heitä yli kaiken. Olisin hankkinut sterilisaation heti 30 täytettyäni, mutta elämä ehti ensin.

Oli melkoisen järkyttävää tajuta olevansa raskaana. Olen aina ollut pikku pelkuri, eikä abortti tullut toimenpiteenä kysymykseenkään. En varmaan osannut ajatella elämää lapsen kanssa "loppuun asti" (sikäli mikäli se ylipäätään on mahdollista kenellekään), mutta en ikimaailmassa olisi antanut laittaa mitään vempeleitä sisääni sikiön poistamiseksi. Salaa hiljaa mielessäni toivoin, että raskaus menisi kesken (ja olen tästä jälkeenpäin potenut hirveitä tunnontuskia), mutta niin ei meille käynyt.

Kaikesta huolimatta ajattelin meidän olevan valmiita vanhemmiksi. Mielestäni olimme puhuneet paljon kaikesta mahdollisesta suhteessamme, kulttuurieroista, uskonnosta, suvuistamme, perinteistä. Kaiken piti olla niin valmista, kun ylipäätään voi olla. Alun kauhunsekainen fiilis muuttui pian iloisen odottavaksi. En ollenkaan tajunnut siinä vaiheessa, miten "pientä" elämäni oli jo silloin. Exä oli onnistunut eristämään minut sekä perheestäni että ystävistäni minun edes tajuamatta sitä. Kaikessa mentiin hänen ehdoillaan. Töihin ei saanut laittaa liian lyhyttä hametta eikä ylitöissä viipyä liian myöhään. Kaikki menemiset ja tulemiset vahdittiin.

Esikoisen syntymän myötä yhtäkkiä kaikki oli toisin. Lasta ei voitaisikaan kastaa evankelisluterilaiseksi, koska suvussani ei yksinkertaisesti ollut (Exän mielestä) ketään kummiksi kelpaavaa. Vanhempieni luona käyminen loppui tyystin (samoin kuin meillä oli usein jotain "menoa", jos he olisivat tulleet meille), koska he olivat aivan liian typeriä ja yksinkertaisia maalaisjuntteja, heistä olisi vain haittaa lapsen kehitykselle. Exän mielestä oli ylipäätään ihme, että he olivat kyenneet pitämään edes minusta huolta niin, että olin kasvanut aikuiseksi, varsinkin kun olin Exän mielestä "maanantaiversio", susi jo syntyessäni.
Exän mielestä en myöskään osannut tehdä oikeastaan mitään oikein vauvan kanssa. Hän mitätöi äitiyteni kaikin mahdollisin tavoin aikana, jolloin eniten olisin kaivannut hänen tukeaan. Esikoinen oli vaativa vauva, joka yhdessä vaiheessa heräsi tunnin välein syömään, öisinkin. Vauvan kasvaessa Exällä oli ihan omat näkemyksensä esimerkiksi ruokailuista ja nukkumisista: mitään säännöllisyyksiä ei tarvittu, lapsi kyllä pyytää ruokaa, kun on nälkäinen ja nukahtaa, kun on väsynyt. Minusta olisi ollut aivan normaalia, että 1-vuotiaalla on nukkumaanmeno- ja ruokailuajat. Exä muutti nukkumaan olohuoneeseen ja nukkui siellä lapsen koko ensimmäisen elinvuoden, ettei vaan "häiritsisi äidin ja vauvan symbioosia". Seksielämämme loppui siis tyystin.

Olen monasti miettinyt, millaista olisi oikeasti haluta lasta yhdessä jonkun toisen kanssa, sen oman rakkaan kumppanin. Millaista olisi olla äiti, kun oma puolisi tukisi sinua vanhempana ja kasvattaisitte lapsia yhdessä? Sitä en saa koskaan tietää, sillä en aio enää hankkia lisää lapsia.

Hyvin pian kuvioon tuli mukaan uhkailu. Koska olin kelvoton äiti, olisi parempi viedä lapsi mahdollisimman pian Exän kotimaahan hänen äitinsä kasvatettavaksi. Missään nimessä minun ei pitäisi kuvitella, että HÄNEN lapsensa olisi suomalainen. En oikein koskaan päässyt selville, puhuiko Exä tosissaan vai ei väittäessään, että hänen geeniperimänsä oli niin vahvaa, että meidän lapsemme "suomalaisuusprosentti" olisi alle 50%. (Joo, nyt naurattaa, mutta ei todellakaan silloin.)
Ei ole vaikea arvata, mitä tuo kaikki teki itsetunnolleni. Olin alempi kuin maan matonen, epävarma ja pelokas. Pikku hiljaa en uskaltanut tehdä mitään päätöksiä kysymättä Exältä. Jos jokin meni vikaan, se oli joka tapauksessa minun vikani, koska minä tein kaiken. Exä ei hoitanut yhtään mitään käytännön asioita perheessämme vedoten aina siihen, ettei ole suomalainen eikä osaa suomea, joten hän ei vain voi hoitaa esim. auton katsastamista. Pelkäsin kiintyä Esikoiseen, koska pelkäsin menettäväni hänet minä hetkenä hyvänsä. Joka ikinen päivä töistä kotiin tullessa elin kauhun hetkiä kotimatkalla miettiessäni, että onkohan tänään se päivä, kun Exä on lähtenyt viemään lasta kotimaahansa.

Kaiken sen kurjuuden keskellä huomasin pian odottavani toista lasta. Tälläkään kertaa abortti ei tullut kysymykseen, se ei ole mun juttuni. Olin henkisesti tosi uupunut jo ennen toisen lapsen syntymää, mutta en osannut kuvitella, että tilanne menisi vieläkin pahemmaksi.

Taloudellinen tilanteemme oli koko ajan kuilun partaalla ja jatkuva riidan aihe. Kävin töissä ennen lasten syntymää ja siinä välissä. Elätin Exää (ja perhettämme) viitisen vuotta, ennen kuin Exä pääsi töihin. Exä halusi minunkin palaavan töihin ja samalla säästää lastenhoitokuluissa, joten hän kutsui äitinsä Suomeen. Huonompi homma vaan, että hän ei kertonut äidilleen tämän tulevan lastenhoitajaksi (hän kuvitteli tulevansa muutaman kuukauden lomalle) eikä minulle äitinsä olevan sairas (häneltä oli mm. kaikenlainen nostelu kielletty). Se vuosi oli mulle kuitenkin vähän kuin hermolomaa, sillä Exä oli paljon enemmän äitinsä kimpussa kuin minun. Ex-anoppi lähtikin täältä huonommassa kunnossa kuin mitä saapui. Toki Exä kävi jokusen kerran minuun käsiksi tuolloinkin, ja vaikka ex-anoppi näki tämän kaiken, hän silti piti poikansa puolta. Kuinka yksin ihminen voikaan olla...

Ex-anopin lähdettyä kotiinsa olin jälleen "vapaata riistaa" Exälle. Toisen lapsemme ollessa noin 1-vuotias sain ensimmäisen kerran selkääni. Pienokaiset näkivät kaiken ja itkivät pöydän alla kauhuissaan. Exä tönäisi mua molemmin käsin niin kovaa, että lensin vastakkaiselle seinälle. Kärppänä hän oli luonani, nosti mut kurkusta ilmaan ja piti kiinni niin kauan, että aloin haukoa henkeäni. Lopulta hän irrotti ja lyhistyin maahan edelleen ilmaa haukoen kuin kala kuivalla maalla. Lapset juoksivat nopeasti luokseni ja itkimme yhdessä. Exä käski lopettaa teeskentelyn ja rauhoittaa lapset. Pahoinpitelyn syynä oli se, että olin maksanut Exän luottokortilla Exän omia laskuja (minähän hoidin meillä kaikki käytännön asiat, myös siis laskunmaksut). Koskaan hän ei pyytänyt anteeksi. Ja aina hän oli täysin vesiselvä meitä pahoinpidellessään.

Aina sanotaan, että naisen pitää lähteä ensimmäisestä lyönnistä, jättää se paskiainen. Mutta kun se ei vaan aina mene niin. Ainakin minä olin niin aivopesty, että luulin, etten ihan oikeasti pärjäisi yksin lastemme kanssa. Hän oli vannonut, että jos lähden, en koskaan tule saamaan lapsia itselleni, hän vie heidät mukanaan. Toisaalta, ei edes se huonoin avioliitto ole pelkkää kurjuuttaa. Tuo "koukussa roikkuminen" perustuu täysin siihen, että aika ajoin toinen on ihana ja "kaikki on hyvin".
Onneksi tajusin jo tuossa vaiheessa soittaa poliisin ulkomaalaisyksikköön, jossa näitä puheluitani kirjattiin (tietämättäni) ylös. Myöhemmin, monen vuoden kuluttua, ulkomaalaisyksikön poliisi todisti puolestani oikeudessa.

Perheleikki jatkui. Tajuan ja tajusin jo silloin sen olevan sulaa hulluutta. Mikään ei kuitenkaan ole minulle vaikeampaa kuin päätöksen tekeminen - minussa on jokin vika siinä kohtaa - en kykene suuriin päätöksiin, ennen kuin on pakko.
Muutaman vuoden kuluttua odotin kolmatta lastamme. Häntä olin kovasti toivonut. Kun olin 17. viikolla raskaana, Exä pahoinpiteli minua taas. Tällä kertaa kävin jopa lääkärissä, ja jollain ihmeen kaupalla onnistuin vakuuttamaan lääkärin, ettei hän tekisi lastensuojeluilmoitusta. Samalla hetkellä päätin, että lähden miehen luota heti, kun siihen tulee sopiva tilaisuus. Tiesin, että jos sanoisin miehelle asiasta tai tekisin siitä "numeron", en saisi lapsia mukaani (muita kuin sisälläni kasvavan). Kävin juttelemassa tilanteestani myös turvakodilla.
Pikku hiljaa valmistelin asioita lähtöä varten. Sain tietää miehen tulevasta, pidemmästä ulkomaanmatkasta, ja varasin muuttoauton sille ajanjaksolle. Järjestin varaston tavaraoillemme, ja meille paikan turvakotiin. Lähdin kodistamme, kun kuopus oli puolivuotias. En ole katunut kertaakaan.

Exä jatkoi vainoamistamme vielä neljä vuotta lähtömme jälkeen. Edes lähestymiskiellot eivät pysäyttäneet häntä; tilanne rauhoittui vasta, kun hän löysi uuden naisen ja perusti uuden perheen. Kävin eromme jälkeen kahdeksan vuotta terapiassa ja mikäli se minusta riippuisi, kävisin vieläkin. Esikoinen on pahasti traumatisoitunut, huostaanotettu, ja hänen toipumisensa kestää vielä pitkään. En syytä tästä vain Exää - tiedän, että olisin itsekin voinut tehdä monen monta asiaa toisin.
Exä on pyytänyt anteeksi, mutta en osaa suhtautua siihen vakavasti: hänen anteeksipyyntönsä on kuin automatisoitu robotti, en koe sen tulevan sydämestä. Voinen antaa anteeksi, mutta tuskin voin koskaan unohtaa. Tärkemäpää olisi, että antaisin anteeksi itselleni - vielä en ole osannut.

Tämä on viimeinen blogikirjoitukseni tästä aiheesta. En enää tahdo enkä jaksa katsoa taakseni. En voi menneelle mitään, ja tulevaisuutta voin muuttaa vain katsomalla eteenpäin. Toivon, että se on valoisa meille kaikille.

Valoa, ei väkivaltaa