...oisin tehnyt sen jo. Ajat sitten. Katkaissut välit, tehnyt pesäeron. Nyt kun se on todellisuutta, niin kylläpä ihmetyttää. Eikä muuten naurata enää. Tää hiljaisuus on niin outoa! Tottakai ylihuolehtivaisena kanaemona mulla on käynyt mielessä jo ties mitkä kauhuskenaariot, mitä Sille Miehelle siellä jossakin on sattunut, kun hänestä ei enää kuulu mitään. Mutta en todellakaan aio kysyä. Mun ei tee mieli olla häneen yhteydessä, mutta huomaan edelleen vilkaisevani puhelintani vähän väliä - missä on seuraava viesti? Miksei hänestä kuulu mitään?! Vanhat tavat on sitkeässä, ja toipumisessa tulee olemaan paljon tekemistä. Itsensä huijaamisen on loputtava: hän ei tule ikinä enää rakastamaan minua (jos on koskaan rakastanutkaan*) emmekä tule enää ikinä olemaan pari.

Sanoin aiemmin, ettei mulla enää ole mitään tunteita Sitä Miestä kohtaan. Ei se nyt ihan niinkään ole. Kyllä mä edelleen ajattelen, että hän on hyvä tyyppi ja mielenkiintoinen ihminen - pidän hänestä. Olen kiitollinen kaikista hänen kanssaan kokemistani uusista jutuista. Kaipaan yhteisiä hyviä hetkiä. Mutta mikään noista ei ole aktiivisena pinnalla, ne on ikään kuin hyväksyttyjä tosiasioita. Menneisyyttä - sinne se kuuluu ja se mun on hyväksyttävä. Tässä kohdin elämää en haikaile edes ystävyytemme perään: tajuan, että niin kauan kuin olen tässä jamassa, se ei ole mahdollista. Ehkä se ei ole koskaan mahdollista, ja jos niin on, senkin kanssa on vaan elettävä. Harhassa elämisen aika on ohi. Jestas miten paljon mä olen tuhlannut aikaa, omaa kallisarvoista elämääni! Hui! :O

On tehnyt melkoisen kipeää lukea tuota kirjaa (Robin Norwood : Voiko nainen rakastaa liikaa?). Mä olen just tuommoinen nainen, eikä sitä ole kauhean kiva myöntää itselleen saati sanoa ääneen. Mulla on ollut elämäni aikana suunilleen kaikki mahdolliset addiktiot paitsi tupakka ja huumeet (Luojan kiitos). Mun elämässäni addiktio on siis vaan vaihtanut aina kohdettaan. Kaikki makea on mulle edelleen jatkuva ongelma. Pohjimmiltaan addiktio on omien ongelmien välttelyä. Sitä, ettei halua ottaa vastuuta omasta elämästään. Mitä muutakaan mennyt vuosi on mulla ollut? Okei, mulla on mustaa valkoisella keskivaikea masennus -diagnoosista. Mutta kysymys kuuluu: Mitä sen masennuksen takana on? Se etten ota vastuuta itsestäni ja välttelen vastuunottoa parhaani mukaan. Autsh. Mitä muutakaan esim. tää gradutouhu on ollut? Hitto että mä olen kusessa sen kanssa. Kuten niin monen muunkin asian kanssa... No, eikö aina sanota, että pohjalta on hyvä ponnistaa?

*Ehkä minäkin olen ollut hänelle vain addiktio. Sanon näin, koska tuossa kirjassa on esimerkkikosinta, joka on lähes samanlainen kuin meidän tapauksessamme. Läheisriippuvaisilla ihmisillä on taipumus löytää toinen toisensa. 

Kuvan lähde: Lessons Learned in Life

Sitten jotain ihan muuta, jotain kivaa! Mä meen tänään ulos! Ja kaiken lisäksi ihan yksin! Ihmeiden aika ei ole ohi. :) Lapset on tänään kotona, joten tuun takaisin varmaan jo heti iltayhdeksän jälkeen, mutta haluan päästä näkemään pitkään ihailemani henkilön. Ehkä saan jopa nimmarin. Iik, ihanaa! :) Ja ei - en todellakaan ole menossa heti iskemään jotakuta tilalle. :D