Taas tuli viesti. Ja taas oli ollut niin kivaa. Ja mä kiehun, en vaan voi sille mitään. Pakko jatkaa viimeöistä tilitystä ihmetellen, mihin ja miksi tää mussa oikein osuu. Miksen vaan voi vaikka jättää viestiä lukematta ja keskittyä omaan elämääni? Tai vaikka lukisinkin viestin, niin miksen vaan voi säilyttää mielenrauhaani. Varsinkin kun tässä viimeisimmässä viestissä hän erikseen esittää toiveen, etten loukkaantuisi. Hän kun vaan haluaa kertoa elämästään ( = ei loukata mua). Näinkö epävarma mä ihan oikeasti olen? 

Ihan ensiksi: Sen Miehen asiat ei kuulu mulle, se voi tehdä tasan mitä sitä huvittaa. Toisekseen: Sen Miehen normi arkielämä on suoraan sanottuna aika paskaa - työtä, työtä ja työtä, erilaisia vaivoja ja tappelua ex-vaimon kanssa. Tottakai sen (ja kaikkien muidenkin) kuuluu pitää lomalla hauskaa ja rentoututa! Eihän siinä olisi mitään ideaa, että maksaisi päästäkseen lomareissuun ja sitten sielläkin kärvistelisi kurjuudessa. :) (Tosin mä uskon pystyväni siihenkin. :D) On ihan fiksua tutustua paikallisiin ihmisiin, heidän kanssaanhan paikasta saa aina eniten irti, kun ne osaa viedä semmoisiinkin paikkoihin, joihin turistit ei ikipäivinä itsekseen löytäisi.
Miksen mä siis vaan voi olla iloinen sen puolesta, että kerrankin sillä on hauskaa? Tai vieläkin yksinkertaisemmin: miksi tää tuntuu merkkaavan mulle näin hemmetin paljon?! Tässähän ei suinkaan ole kysymys mun elämästäni, vaan jonkun ihan muun! Joten mitä ihmeen väliä?!

Nyt sitten, nainen, kerrankin rehellinen vastaus! Mua vituttaa, että se on siellä ja minä täällä. Ei se, että me ei olla siellä yhdessä (itse asiassa mun ei ole sitä ikävä enkä halua sitä tavata), vaan se, että mä en ole aikoihin ollut yhtään missään, ulkomaista puhumattakaan. Vituttaa se, että Sen Miehen kanssa ulkomaille on päässyt joku muu, en minä (nyt se tosin on yksin liikkeellä ja löysi seuraa sieltä, viittaan aiempiin reissuihin).
Vituttaa sekin, että Se Mies ehdotti mulle reissua joulun tienoilla, ja tottakai mä innostuin - ihan varmana oisin lähtenyt. Mutta ennen kuin yhtään mitään ehdittiin edes järjestelmään, hän jo alkoi itse perua puheitaan: ei jaksa alkaa vääntämään viisumien ja lippujen kanssa, liian monimutkaista. Kuitenkin hän sanoi mulle ennen kuin lähdin hänen luokseen, että ota passi mukaan. Ja mähän otin. No, sitten hän sairastui ja mä oletin, ettei hän siinä kunnossa (mm. lähes 40°C kuume) pysty minnekään lähtemään, joten en pitänyt kiirettä hänen luokseen menemisessä. Ja sitten kun menin hänen luokseen, niin ei me minnekään menty. Jälkikäteen hän tokaisi, että olisit tullut aikaisemmin, niin oltaisiin menty. Eli a) hän ehdottaa reissua, b) ottaa pakkia ihan itse ja c) jälkikäteen kuitenkin syyttelee mua. Tää on tasan sama kokemus, joka mulle tuli monta kertaa jo meidän suhteen aikana. Kaikki oli aina mun vika. Oli mun vika, että meillä oli tylsää - hänen piti kuulemma aina keksiä meille tekemistä. Mun kokemus puolestaan oli, että vaikka mä ehdotin mitä, häneltä tuli aina samat vastaukset: ei sinne/sitä, mä oon ollut siellä jo / tehnyt sen jo, tai sitten hän vaan oli niin kehnossa kunnossa, ettei minnekään pystytty lähtemään. Odotanko mä kaikkien näiden pettymystenkin jälkeen yhä "ihmettä" tältä ihmiseltä? Eikö se jo ole nähty, että meidän jutut ei vaan toimi käytännössä - puheissa kyllä. Meidän on helppo jutella ja me kyllä saadaan vaikka mitä skenaarioita aikaiseksi, mutta ne ei vaan koskaan toteudu.

Mutta takaisin tähän akuuttiin fiilikseen. Mun pitää keksiä jokin keino, jolla saan pidettyä mieleni rauhallisena ja kykenen keskittymään omiin asioihini, teki Se Mies mitä hyvänsä omassa elämässään. Se keino on se, jota mulle on jo lukuisia kertoja ehdotettu: totaalinen välien katkaiseminen. Musta se vaan tuntuu jotenkin niin dramaattiselta. Että nyt vastaisin noihin viesteihin, että kuule, ei tartte enää kirjoitella, en halua tietää mitään. Sehän nimenomaan vahvistaisi sen, että olen loukkaantunut. Tosin kyllähän mun hiljaisuutenikin tekee sen. Ja toisaalta - onko sillä mitään väliä? Ihan sama, mitä hän ajattelee. Omassa elämässäni mun tulee keskittyä ennen kaikkea omaan (ja lasteni) hyvinvointiin. Tällä hetkellä Se Mies - tai tarkemmin hänen viestinsä - saavat suhteettoman suuren huomion multa verrattuna siihen, mikä niiden "merkitys" mun elämässäni on. Eihän ne koske mua mitenkään. Niissä ei ole mitään, minkä pitäisi vaikuttaa mun elämääni. Helvetti, eihän hän edes kysy, mitä mulle kuuluu! Ei oikeastaan koskaan kysy, eikä kysynyt meidän suhteen aikanakaan! Viime kesänä muutaman kerran kysyi. Muuten ne viestit on aina tilitystä hänen omasta elämästään. Vähän niin kuin tää mun blogini. ;)

Nyt olisi ihan oikeasti hyvät neuvot kalliita. En tosin lupaa kuunnella niitä :) - olenhan mä niitä ystäviltäni jo saanutkin. Emmi joskus tokaisikin, että mua on ihan turha neuvoa, kun mä kuitenkin teen just toisin kuin mitä neuvotaan. :) Miten mä saan ajatukseni pois näistä viesteistä? Miten saan itseni semmoiseen moodiin, etten enää reagoin niihin näin rajusti? Tää kirjoittaminen tuntuu jo vievän suurimman kiukkupiikin ihan niin kuin viime yönäkin. Siitä huolimatta ja juuri siksi - saa kommentoida, kiitos!