Mä häpeän mun elämää, ihan kaikkea omassa arjessani. Häpeän sitä, etten ole saanut tähän ikään mennessä oikeastaan mitään aikaiseksi elämässäni. (Miten edes voisin saada mitään aikaiseksi, jos vietän kaikki päivät netissä roikkuen tekemättä mitään oikeasti tärkeää?) En ole valmistunut yliopistosta eikä minulla ole mitään ammattia. Häpeän sitä, etten ole työssä enkä maksa veroja, koska jos en ole veronmaksaja, en koe olevani yhteiskunnan täysivaltainen jäsen. (En tosin ajattele tätä juurikaan, mutta eikö olekin jotenkin ihan kipeää?) Häpeän sitä, että olen onnistunut ylivelkaantumaan omistamatta yhtään mitään. Häpeän epäonnistuneita avioliittojani ja varsinkin sitä, että "suostuin" vuosikausia hakattavaksi. Häpeän sitä, että ylipäätään alistun olemaan kynnysmatto, että annan kohdella itseäni miten vaan, enkä osaa pitää puoliani. Häpeän jopa sitä, että valitan elämästäni ihan koko ajan. Koen, että mulla ei oikeasti ole valitusoikeutta; sen olen menettänyt siinä kohdin, kun olen lyönyt hanskat tiskiin ja lakannut yrittämästä. Toisaalta, se lakkaaminen ei tosiaankaan ole mikään tietoinen saati haluttu päätös, niin on vain käynyt eletyn elämän jälkimainingeissa. Kun riittävän monta kertaa kokee epäonnistuneensa, ei enää edes kiinnosta yrittää. Kun ei yritä mitään, ei ainakaan epäonnistu.

Häpeän "pikkuveli" syyllisyys on myös liian tuttu seuralainen: sitä tunnen varsinkin suhteessa lapsiini. En ole osannut olla riittävän hyvä, turvallinen äiti. Olen ollut henkisesti poissa ja fyysisesti saamaton varsinkin kahdelle vanhimmalle lapselleni. (Moitin itseäni kutsumattomista vieraistani huolimatta, sillä lasten laiminlyöntiin ei ole olemassa päteviä syitä. Ai minäkö ankara itselleni?) On aivan liian paljon asioita, mitä olisin voinut tehdä toisin. Pelkään, millaiseksi heidän omat elämänsä muotoutuvat, kun antamani eväät ovat niin olemattomat, varsinkin kuin nykymeno tuntuu niin kovin kovalta ja armottomalta. Jos et "menesty" yhteiskunnan määrittämällä tavalla, olet automaattisesti arvoton ihminen.

Ihme kyllä en häpeä kehoani. Olen lihava, selluliittia on järkyttävät määrät ja rinnat roikkuu, joo, mutta mitä sitten. Koen ennemminkin, että jos ulkomuotoni vaivaa jotakuta, tai jos jostakusta on vastenmielistä nähdä minut, niin se on tasan hänen ongelmansa, ei minun. Mä en oikeastaan enää edes mieti satakiloista kehoani esim. rannalla tai uimahallissa ollessani.
Kunnes kuvaan astuu liikunta/urheilu. Hups. Häpeän sitä, että kehoni ei kykene asioihin, joihin haluaisin sen kykenevän. Ihan sama, vaikka samalla tajuan, että mitään ei voi saavuttaa ilman harjoittelua. Koska en ole ketterä vaan lähinnä notkea kuin norsu, en voi mennä edes kokeilemaan miekkailua. Hävettää, kun joku huomaa, miten vähästä hengästyn. Koska kuitenkin ajattelen oikeastaan tauotta kehoni muuttamista ("pitäisi laihduttaa ja harrastaa liikuntaa, jotta kiinteytyisin ja jaksaisin paremmin"), en enää olekaan niin varma, etten häpeä kehoani. Toisaalta nuo ajatukset linkittyvät ennen kaikkea terveyteeni, ei varsinaisesti häpeään.
Auta armias, jos/kun kuvaan astuu uusi mies. En todellakaan halua näyttäytyä hänelle alastomana. Valot pitää sammuttaa ja silmät sulkea. Se siitä kehoni hyväksymisestä.

Häpeä korottaa ääntään myös silloin, kun jälleen kerran väsyn yrittämään kehoni muuttamista. Kyllä, haluan olla kevyempi. Kyllä, haluan jaksaa liikkua. Mutta kun miljoonannen kerran lankean kermamunkkiin tai räntäsateen vihmoessa viistosti jätän menemättä lenkille, häpeä/syyllisyys on suunnaton. Vittu mikä luuseri. Koska useimmat yritykseni muuttaa elämääni ovat jo lähtökohtaisesti mahdottomia (minulla on tapana aloittaa liian suurin odotuksin/vaatimuksin), ne ovat myös automaattisesti tuhoon tuomittuja. Tiedän, että onnistumisen todennäköisyys olisi suurempi, jos muuttaisin vain yhtä asiaa kerrallaan. (Mutta kun se on niin kovin hidasta - haluan kaiken heti mulle nyt!) Jatkuva epäonnistumisten ketju ruokkii häpeää entisestään. En edes muista, milloin olen viimeksi kokenut onnistuvani ylipäätään missään. Muistan kun sain kanditutkinnon valmiiksi: se ei tuntunut yhtään miltään. Ei se tuntunut onnistumiselta, koska eihän kanditutkinto ole yhtään mitään. Maisteri se olla pitää. Arvatkaa ajattelenko näin muista ihmisistä?

Huomaan toki itsekin, miten raskaskantoinen tää mun lähestymistapani on. Jatkuvaa negatiivisuutta, loputonta valittamista. Kartan itsekin kaltaisiani ihmisiä ja ymmärrän, ettei kukaan oikeasti jaksa tämän kuuntelemista. En edes minä itse. *huokaus*

Kuvan lähde