Olen (taas) viime päivinä miettinyt sitä, miten hukassa olen itse itseltäni. Yrittänyt muistella, millainen olin lapsena: mitä tein ja mitkä asiat kiinnostivat minua. Missä olin hyvä? On vaikea ymmärtää, miten olen päätynyt tällaiseen tilanteeseen, että oikeastaan mikään ei kiinnosta ja mikään ei motivoi, eikä asia suuremmin edes huoleta minua! Olla möllöttelen vaan, päivät ja elämä menee ohi.
Tajuan, että minua on pitkään kohdeltu kaltoin (ja itse jatkan itseni kaltoinkohtelua päivittäin), mutta tahtoisin viimein päästä tästä uhriasenteesta irti. Kaikista niistä ikävistä tapahtumista on kulunut jo pitkä aika, voisin viimein elää omannäköistäni elämää, jos tahtoisin. Mutta kun tuntuu, että en tahdo - yhtään mitään. Aina sanotaan, että eilisen tuska on huomisen voima - miksei mulle käy niin? Koen, että olen tyystin kadottanut oman voimani.

Ihan pienenä, alle kouluikäisenä, rakastin luontoa. Olin aina ulkona, niin paljon kuin vain sain. Muistan, että leikin jatkuvasti kotini viereisessä metsässä. Puun juuret muodostivat taloni huoneita, sammaleet olivat mattoja. Talvisin hiihdin paljon, yksin, pitkin peltoja ja metsiä. Enkä ikinä pelännyt. Tykkäsin paljon myös piirtämisestä. Muistan tulleeni toiseksi yhdessä paikallisessa piirustuskilpailussa. Piirsin lumiukkoja ja peikkoja tanssimaan talviseen auringonpaisteeseen, ja kaverit kiusasivat minua väittäen, ettei talvella paista aurinko. Muistan myös, että piirsin yhdestä perheenjäsenestäni tosi hienon muotokuvan.
Enää en tee mitään noista. Metsää ei ole mailla halmeilla kotini lähettyvillä. En edes muista, milloin viimeksi olisin piirtänyt - enhän minä osaa piirtää.

Ala-asteella innostuin niin monen muun pikkutytön tavoin hevosista. Luin niistä kaiken mahdollisen, mitä käsiini sain - niin tietokirjat kuin heppakirjasarjat. (Kuka muistaa vielä Merja ja Marvi Jalon?) Kävin talleilla, sain harjata ja paijata hevosia, pääsin silloin tällöin ratsastamaan, keräilin hevosten sukutauluja ja kuvia hevosista. Enkä koskaan pelännyt niitäkään, valtavan suuria eläimiä.
Ylipäätään jo tuolloin rakastin lukemista. Muistan, että olin kolmanteen luokkaan mennessä lukenut koko pienen kyläkouluni kirjaston joka ikisen kirjan. Opettaja soitti kotiinkin muistaakseni kuudennella luokalla ollessani, että teenkö jotain muutakin kuin luen. Siihen ikään mennessä en tosiaan juuri muuta tehnyt.
Luen edelleen paljon, mutta hevoset on jääneet tyystin. Jos se olisi taloudellisesti mahdollista, haluaisin kyllä kokeilla ratsastamista uudelleen, mutta kaukana ovat ne ajat, jolloin haaveilin omasta hevosesta.

Yläasteella elämä meni pariksi vuodeksi "yleiseksi hulinaksi". Tuli ensi rakkaus ja sen päättymisestä seurannut sydänsärky. Kapina. Viina, tupakka, kaverit ja poikakaverit.
Kunnes Tšernobyl posahti. Join maitoa ja itkin. (Suomeen tuli tuolloin maidonjuontirajoitus, lehmät myös komennettiin pitämään sisällä, vaikka laidunkausi oli juuri alkamassa).
Muistan, että olin vastustanut ydinvoimaa jo ennen Tšernobylia, ehkä siksi, kun isäni oli rakentamassa kaikkia Suomen ydinvoimaloita (OL3:a lukuunottamatta). Isän kanssa piti aina olla eri mieltä, ihan periaatteesta. Mutta oli siinä paljon muutakin. Tunsin syvällä sisimmässäni, että ydinvoima ei ole oikein, sen käytölle ei ole mitään kestäviä perusteita. Liityin Greenpeaceen ja yritin aktiivisesti saada muitakin liittymään. Jaoin esitteitä ja jäsenlehtisiä. Tein niin viellä paljon päälle parikymppisenä, ja olen yhä sielultani aktivisti. En vain enää ilmaise sitä mitenkään.

Samaan aikaan ympäristötietoisuuden kanssa intohimonani oli myös tanssi, ihan koko yläasteen ja lukion. Rakastan yhä tanssimista, mutta en ole aktiivisesti harrastunut sitäkään enää vuosiin. Jotta voisin alkaa jälleen tanssia, mun pitäisi ensin aloittaa jonkinlainen "peruskuntokurssi", sillä tällä hetkellä olen niin huonossa kunnossa, että jaksan tanssia putkeen 2-3 kappaletta. Pitkä matka on tultu siitä, että vuonna 1994 jaksoin tanssia kuusikin tuntia yhtä soittoa.

Kielistäkin olen ollut kiinnostunut "aina". Muistan, miten mua jo alle kouluikäisenä ärsytti se, etten ymmärtänyt venäläisten animaatioiden lopussa näkynyttä "KOHELI"-tekstiä (конец = loppu). Myös "Osuuspankin merkki" (Ф = F) oli jatkuva suuri mysteeri. Niinpä aloin opiskella vieraita kieliä koulussa heti, kun se oli mahdollista. Valitsin kaikki valinnaisetkin kielet, ja kaikissa olin hyvä. Päädyin yliopistoon opiskelemaan kieliä (vaikkei se enää siinä vaiheessa ollut varsinainen kutsumukseni).
Yliopistossa opiskelin myös paljon muuta: kolmea muutakin kieltä kuin pääainettani, Suomen historiaa, taidehistoriaa, suomenkielistä viestintää, tiedotusoppia, valtiotieteitä, ympäristöpolitiikkaa... Mahtaakohan tuossakaan vielä olla kaikki?
Osaan yhä suomen lisäksi sujuvasti kolmea muuta kieltä (aiemmin viittä), ja kykenen lukemaan niiden lisäksi tekstejä viidellä eri kielellä, joita en (tällä hetkellä) puhu kuin satunnaisia sanoja/yksittäisiä lauseita. Vielä löytyy ainakin pari kieltä, joita erittäin mielelläni oppisin, jos jaksaisin yhä innostua.

Pidin biologiasta ja maantiedosta jo peruskoulussa, mutta lukiossa minut valtasi intohimo niitä kohtaan, varsinkin maantietoa. Osasin jossakin vaiheessa kaikkien maailman valtioiden nimet, pääkaupungit ja liput (joo, en todellakaan osaa enää). Maantieto oli lukion päästötodistuksessa 10, ja kirjoitin reaalista L:n vastaamalla vain biologian ja maantiedon kysymyksiin. Olisin halunnut opiskella maantietoa korkeakoulussa, mutta vastaan tuli kaksi "suurta muttaa":
en halunnut opettajaksi (miksei kukaan kertonut mulle tutkijan urasta!) enkä halunnut muuttaa Helsinkiin. Pelotti ajatuskin siitä, että lähtisin sinne ihan yksin.
Pidän edelleen maantiedosta, mutta en enää harrasta sitä aktiivisesti. Lapseni jaksavat silti ihailla tietämykseni tasoa. :)

Seuraava intohimoni kohde oli koirat. Luin niistäkin ja niiden kouluttamisesta kaiken mahdollisen. Koulutin koiria, omiani ja toisten. Tässä kohdin elämääni olin varmaan kovimmassa kunnossa ikinä. Isot koirat tarvitsivat paljon virikkeitä ja liikuntaa.
Tätä nykyä en oikein siedä koiria. Pelkään niitä, jostain syystä varsinkin pieniä, jos ne räksyttää. Koirat myös haisevat kamalalle (tämä johtunee hajuaistini herkistymisestä). Mulla ei kuitenkaan ole mitään koiria vastaan! Tykkään kovasti esim. vanhempieni koirasta. Niin paljon kuin koiriani aikoinaan rakastinkin, nykyään tuntuu, että tuo "koiravaihe" olisi ollut jonkun ihan muun kuin mun elämää.

Koirien jälkeen tulikin sitten ehkä elämäni synkin vaihe. Niin kauan kuin olin naimissa toisen mieheni kanssa koen, ettei mulla ollut intohimoja suuntaan eikä toiseen. Yritän oikein pinnistelemällä miettiä, mitkä asiat kiinnostivat mua silloin, mutta en muista kerta kaikkiaan mitään. Koko elämäni pyöri vain miehen (ja lasten) ympärillä, sen tavoittelemisessa, ettei olisi ärsyttänyt toista eikä olisi saanut selkäänsä. "Intohimon" kohteeksi tuli hengissä pysyminen.  :(

Avioeron jälkeen meni monta vuotta, ennen kuin intohimot alkoivat pikku hiljaa palautua elämään. Ensimmäinen intohimo oli musiikki, erityisesti muuan ulkomaalainen mieslaulaja. Kehitin häntä kohtaan sellaisen palon, että se lähenteli pakkomiellettä. Koin, että hän lauloi lauluissaan minulle. Kun hän oli kiertueella, aamulla ensimmäiseksi piti tarkastaa, missä päin maailmaa hän oli juuri sinä aamuna. Näin unta, jossa hän ojensi minulle runon, joka oli kirjoitettu tietynlaiselle pohjalle. Kun hänen siitä seuraava levynsä julkaistiin, sen kansikuva oli tismalleen kuin unestani. Harmittaa, että en silloin kirjoittanut saamaani runoa muistiin, koska en tietenkään enää muista sitä - oliko se ehkä yksi biisi tulevalta levyltä? Näin paljon muitakin unia hänestä, niissä keskustelimme sujuvasti suomeksi (hän ei tosiaankaan osaa suomea). Uskoin väliseemme sielunyhteyteen niin kovasti, että pääsin tapaamaan tätä henkilöä jopa kolmasti. Viimeinen tapaaminen näistä otti koville, sillä koin, että hän ei pitänyt minusta, olin "pain in the ass". Tosin se oli pitkän kiertueen viimeinen konsertti, ehkä hän oli vain uupunut...
Sen jälkeen hän ei ole enää käynyt Suomessa, ja hänen suosionsa on laskenut ihan koko Euroopassa. Joskus leikittelen ajatuksella, että jos hän vaan ei olisi minua "hylännyt", hän olisi yhä täälläkin suosittu. ;) Saimme virtaa toinen toisiltamme energiatasolla. En enää koe "sielunyhteyttä" häneen muuta kuin yhtä tiettyä levyä kuunnellessani. Hänen tiensä lähti aivan eri suuntaan (kasvissyönti ja jooga) kuin minun (roskaruokailu ja liikunnan välttely).

Kun jossakin vaiheessa voin paremmin, mulle heräsi uusi kiinnostuksen kohde: geologia. Toki se oli mulle tuttua maantiede-vuosiltani, mutta koki nyt renesanssin. Mietin jo sen opiskelemisen aloittamista Avoimessa yliopistossa ja yliopistoon hakemista, mutta päätin, että teen ensin vanhan tutkinnon loppuun. En tiedä, olisiko mun motivaationi kantanut pidemmälle geologian suhteen, mutta vanhaa tutkintoa en ole tänäkään päivänä tehnyt. Geologia tavallaan yhdistää kaksi vanhaa intohimoani - luonnon ja luonnonsuojelun. Aloin tutustua geologiaan sen myötä, kun tajusin, miten heppoisin perustein Suomesta voi kuka tahansa tehdä kaivosvarauksen.

Kun olin ensin avioliiton ja avioeron myötä sairastunut psyykkisesti, aloin pikku hiljaa sairastella myös fyysisesti. Sairauksieni myötä olen lukenut niiden vaihtoehtoisista hoitamistavoista niin paljon kuin pystyn. Voitte siellä rauhassa huudella, että eipä ole eukon vaihtoehtoiset menetelmät edelleenkään toimineet, kun olet sekaisin kuin seinäkello. Homman nimi on se, että vaihtoehtoiset menetelmät ovat jumalattoman kalliita. Jos mulla nyt menee lääkkeen myötä verenohennukseen 6€/kk, niin vaihtoehtoisella hoitotavalla menisi lähemmäs 200€/kk. Mulla ei yksinkertaisesti ole varaa olla "luonnollinen", vaikka miten haluaisin.
Olen lukenut pää höyryten vertitulpista, verenohennuksesta, kilpirauhasen toiminnasta, kilpirauhasen vajaatoiminnasta, masennuksesta, masennuksen ja kilpirauhasen yhteydestä ja niiden hoidosta, aivojen välittäjäaineista, hormoneista, suolistosta, sairauksien hoitamisesta ruokavaliolla jne jne. Mulla pitäisi periaatteessa olla valtava määrä tietoa kaikesta tästä, mutta mun muistini ei edelleenkään toimi. On mulle silti edes jotain on jäänyt päähän. Tiedän osaavani hoitaa itseäni, mutta ongelmaksi muodostuu jälleen se sama tämän kirjoituksen läpi kantava teema: mua ei enää kiinnosta. En vaan jaksa, ihan sama. En enää jaksa nähdä vaivaa. Haluaisin viimein, että joku muu hoitaisi mua, ettei mun enää tarvitsisi jaksaa.

Tämän pitkän sepustukseni tarkoituksena oli ääneen miettiä sitä, missä on mun aidoimmat kiinnostuksen kohteet. Niiden tunnistamisen kautta saattaisin päästä paremmin / uudelleen kiinni siihen, kuka ja mikä minä oikein olen. Tiedän olevani niin paljon enemmän kuin tämä sängyn pohjalla hiljaa valittava möykky.