Mä en tajua tätä viimeksi kulunutta kuukautta ― miten ihmeessä mulla voi olla koko ajan näin vähän rahaa?! Ensimmäistä kertaa elämässäni oon taloudellisesti näin tiukassa paikassa: rahaa ei oikeasti ole yhtään mihinkään, ei edes ruokaan. Mulla on lompakossa just nyt 25€, josta 18€ menee huomenna Keskimmäisen harrastushankintoihin ja 5€ pitää antaa Kuopukselle, koska unohdin ladata hänen bussikorttinsa. Tilillä on kokonaiset 2€. Maito ja kissanruoka on loppu. Huomenna tai viimeistään keskiviikkona saan luonapitokorvausta Esikoisesta, joka oli vapuntienoon kotona, mutta siinä on kyse muutamasta kympistä (joka toki on parempi kuin ei mitään).

Odotan ja todella toivon, että toimeentulotukipäätös tulee vielä tällä viikolla. En tiedä mitä teen, jos se ei tule. Ei voi kaivella edes säästöpossuja, kun säästöpossut on jo valmiiksi tyhjiä. Olen nyt jo velkaa äidille, lapsilleni ja Reetalle. Harmittaa ajatus siitäkin, että kun toimeentulotuki tulee, se myös menee ― vuokra on maksamatta, sähkölasku on maksamatta, hammaslääkäri-käyntejä on maksamatta ja velatkin pitää maksaa. Voi huokaus. En taida vieläkään pystyä ostamaan Keskimmäiselle polkupyörää (käytettyä).

Jotkut universumin salaisuuksiin uskovat sanovat, että omasta puutteesta puhuminen vetää vain lisää puutetta puoleensa. En väitä, etteikö se voisi olla tottakin, mutta mä en tässä tilanteessa kykene huijaamaan itseäni (saati maailmankaikkeutta) alkamalla höpistä jotain positiivisuusjargonia. "Raha virtaa vapaana ja runsaana elämääni." Juu takuulla, nyt varmaan saan ensimmäistä kertaa elämässäni 500€ setelin käteeni. Vaikka mä sanoisin (tai edes ajattelisin) noin, mun energia kuitenkin on ja pysyy puutteen energiana, eikä sitä tyhjät sanat muuksi muuta.

Inhottavinta on, että ilman rahaa ei voi tehdä oikein mitään. Ei ihme että olen aina kotona. Toki voi käydä kävelyllä, samoilla luonnossa tai katsella elokuvia piraattisivustoilta, mutta ei voi esimerkiksi tehdä edes pieniä reissuja silloin kun haluaisi. En polta, en juo enkä käy ulkona. Ainoa paheeni on kahviloissa istuskelu; minusta on mukavaa seurata ihmisiä sivusta. Kahviloihinkaan en mielestäni tuhlaile: käyn niissä ehkä 2-3 kertaa kuussa. Olen heikkona leivoksiin, mutta jatkossa pitänee tyytyä pelkkään kahviin (leivoksista luopuminen ei tosiaankaan ole mulle haitallista). Lapsille olen aina ostanut vaatteet uusina periaatteella kohtuuhintaisia kohtuullisia määriä, mutta Itselleni en osta vaatteita ennen kuin edelliset alkavat hajota. Tässä taloudellisessa tilanteessa lienee aika siirtyä kirpputoriostoksiin. Onneksi olen laihtunut, joten ehkä saatan jo löytää kirppareilta jotain itsellenikin tarpeen tullen.

Rahattomuudesta on myös se seuraus, että vanhoissa vaatteissa näyttäytyminen ei houkuttele esim. liikuntaharrastuksiin. Käyn kävelyllä, mutta häpeän vanhaa tuulipukuani, joka alkaa olla mulle myös aivan liian suuri. Olen tyytyväinen, etten edes kaipaa viihteelle, sillä jos joskus haluaisinkin ulos, huomaan, että eihän mulla ole mitään nättiä päällepantavaa. Olen aina samoissa vaatteissa. Sama koskee sellaista potentiaalista ihmettä, että joskus pääsisin työhaastatteluun: mulla ei olisi mitään päällepantavaa. Eikä tässä nyt ole kyse mistään nirsoilusta, vaan ihan siitä, että mulla on esimerkiksi farkkuja tasan kahdet (joista toiset on lähes puhki kuluneet). Edelleenkään en haaveile rikkauksista, vaan ihan vain siitä, ettei rahat olisi koko ajan loppu. Ettei koko ajan tarvitsisi laskea joka kolikkoa ja miettiä, miten tästäkin selvitään.

Kurjinta rahattomuudessa on se, ettei voi antaa rahaa lapsille silloin, kun he sitä pyytävät. Varsinkin teinille on kova paikka, kun ei voi mennä porukan mukaan vaikka elokuviin. En tarkoita, että aina kaikkea pitäisi saadakaan, mutta lasteni pyynnöt eivät ole kohtuuttomia, kyse on ihan normaaleista menoista. Toki Kuopus on toivonut järkyttävän kallista puhelinta synttärilahjaksi, mutta niin kohtuuttomille toiveille edes minun ei ole vaikeaa sanoa ei. Tuntuu typerältä, miten paljon muutakin joku puhelin voi merkitä nuorelle kuin yhteydenpitovälinettä. Hirveää tavaroiden (hinnan) vertailua jo ala-asteella.

Arvatkaapa huviksenne, mitä mun perheeni (äiti ja sisarukset) ehdotti, kun erehdyin puhumaan rahaongelmistani. "Eti itelles rikas mies." Selvä. Niitähän kasvaa joka oksalla. Sehän on elämäni tarkoitus ja unelmieni täyttymys. *sarc*  Kaiken kaikkiaan muutenkin erittäin realistinen ehdotus, kun minäkin olen tämmöinen joka miehen unelma. Kyllä muuten loukkasi. Ja sitten kuulen olevani liian tosikko. *huokaus*

Nyt joku siellä varmaan jo ajattelee, että mikset mene töihin, laiska ämmä. Kysymys kuuluu: luuleeko joku mun oikeasti työllistyvän tässä elämäntilanteessa / Suomen työllisyystilanteessa? Mulla ei ole koulutusta, ei ammattia, ei työkokemusta. Sen sijaan mulla on ikää, vaikeuksia ja sairauksia. Mä en näe tulevaisuuttani erityisen ruusuisena ― mua ei kukaan tässä kohdin elämää palkkaa. Ja anteeksi nirsouteni, siivoamaan en mene, sitä ei kestä mun psyyke eikä fysiikka. (Mulla on historiaa siivoojana, ja näen siitä vieläkin ajoittain painajaisunia, vaikka siitä on yli 20 vuotta).

Väistämättä ajatus kääntyy taas tähän, ties monennenko kerran näiden yksinhuoltajavuosien ajan ― tosin ensimmäistä kertaa näin kouriintuntuvan ahdingon aiheuttamana. Jos olisin nuorempi, hoikempi, kauniimpi ja rohkeampi, ryhtyisin varmaan prostituoiduksi. En kelle tahansa, vaan muutamalle tarkkaan valitulle miehelle. Nuorempana mua esti ennen kaikkea rohkeuden puute ja lapset; nyt päälimmäisenä on tunne, ettei mua enää huoli kukaan edes ilmaiseksi. Koska mua panettaa lähes jatkuvasti, niin vähänkö olisi kätevää, että saisi samalla "vaivalla" sekä seksiä että rahaa ― tykkään molemmista. Tätä ei nyt kannata ottaa turhan vakavasti, mutta eikö niin sanota, että siitä puhe, mistä puute. ;)