Exä. Tietenkin. ;) En varmasti ole ainoa tällä planeetalla, joka joskus ajattelee, että elämän suurin virhe oli ikinä "sekaantua" kyseiseen henkilöön, ja olen varma, että myös omat exäni ovat ainakin jossakin vaiheessa elämäänsä ajatelleet näin minusta. Tasapeli siis.

Tuntuu uskomattomalta, että olisin joskus rakastanut häntä. Koska jälkiviisaus on parasta viisautta, olen tullut siihen tulokseen, että en itse asiassa rakastunut häneen vaan meidän seksiin - olin ennen häntä hyvin kokematon.

Erostamme on kymmenisen vuotta. Eron jälkeen Exä vainosi meitä vielä nelisen vuotta lähestymiskielloista huolimatta; ei tosin niin pahasti kuin moni muu on exiään vainonnut, muttei jättänyt rauhaankaan. Tuona aikana hän sai tavata lapsia vain valvotusti. Yhdellä tapaamiskerralla hän alkoi vähätellä Esikoisen väkivaltakokemuksia, mistä lapsi suuttui niin, että kävi isänsä kimppuun. Exä on mm. oikeudessa kirkkain silmin kertonut, miten lapset itse juoksivat vyöhön, kun hän heilutteli sitä ilmassa... Tuon tapaamiskerran jälkeen Exä ilmoitti, ettei enää halua tavata lapsiaan. Tänäkin päivänä hän kieltää koskaan tehneensä lapsilleen mitään pahaa - hän vain yritti kasvattaa heitä. 

Kaikkien noiden eronjälkeisten vuosien aikana Exä ei kertaakaan kysynyt, mitä lapsille kuuluu. Ei lähettänyt heille yhtä ainoaa kirjettä tai korttia, jossa olisi kertonut, miten paljon rakastaa ja ikävöi. Ei muistanut syntymäpäiviä, ei jouluja. Jos hän joskus kirjoittikin minulle jonkin satunnaisen viestin, se oli täynnä vaatimuksia. Lasten elämästä hän katosi täysin, ja mä kieltäydyn ottamasta siitä vastuuta. Jos on tahtoa, keksii rauhanomaiset keinot.

Viitisen vuotta sitten lapset alkoivat saada isältään joulu- ja syntymäpäiväkortteja. Arvasin heti, että hänellä on uusi nainen kierroksessa, ja myöhemmin kävi ilmi, että olin arvannut oikein. Kun Esikoinen sijoitettiin toiseen perheeseen, sosiaalitoimi päätti, että isälle voi antaa lapsen sähköpostiosoitteen, vaikka lapsi sanoi, ettei halua olla isänsä kanssa missään tekemisissä. Niin isä alkoi pikku hiljaa tehdä paluuta lapsen elämään. Tämä vahvisti entisestään isän käsitystä siitä, että minä olin kaiken pahan alku ja juuri, ainoa este hänen ja lasten väliselle normaalille kanssakäymiselle. Oikeuden päätöksellä valvotuista tapaamisista ei tietenkään ollut mitään merkitystä eikä sillä, että hän itse oli niistä sittemmin kieltäytynyt.

Isä tiesi tasan tarkkaan, miten tehdä paluu teini-ikäisen lapsen elämään: kalliita lahjoja, hienoja vaatteita, lounaita ulkona - kaikkea, mihin yh-äidillä ei koskaan ole varaa. Meni useampi vuosi, kunnes kaksi pienempää lasta havahtuivat siihen, miten epäreilu tilanne oli heidän kannaltaan - eiväthän he koskaan saaneet isältään mitään. Nähtävästi tästä inspiroituneena he ilmoittivat, että haluavat tavata isänsä.

Siltä tapaamiskerralta kumpikin kanssani asuva lapsi tuli suurien vaatekassien kanssa kotiin, mikä kieltämättä oli suuri helpotus tilanteessamme; en olisi sillä hetkellä pystynyt ostamaan esim. lasten tarvitsemia sesonkivaatteita. Ne ovat kuitenkin kaikkien näiden vuosien aikana puhelimien lisäksi ainoat lahjat, mitä lapset ovat isältään saaneet. Lapset ovat itse asiassa saaneet enemmän lahjoja isänsä suvulta kuin isältä itseltään. Kaiken muun olen hankkinut minä. Elatusmaksut saan Kelalta. Tapaamisen jälkeen molemmat lapset ilmoittivat, etteivät halua tavata isäänsä uudestaan. Toinen luonnehti isäänsä ihan terroristin näköiseksi, ja voin vannoa, etten koskaan ole sanonut lasten isästä mitään tuollaista.

Tämän yhden yksittäisen tapaamiskerran isä käsitti niin, että se oli hänen ja lasten yhteinen "uusi alku". Varmaan hän tänäkin päivänä jälleen kerran kuvittelee, että minä estin jatkotapaamiset. Se vaan ei ole totta: lapsia ei yksinkertaisesti kiinnosta. Nyt he ovat jo sen ikäisiä, että esim. oikeudessa heidän mielipiteensä otettaisiin huomioon. Isä ei lainkaan tajua, että hän ei vaan yksinkertaisesti voi jatkaa siitä, mihin lähes vuosikymmen sitten jäätiin. Lapset eivät halua puhua hänen kanssaan puhelimessa, eivät ole koskaan halunneet. Lapset eivät halua hänen kanssaan elokuviin. Lapset eivät halua hänen kanssaan metsäretkelle eivätkä mökille. Isä ei lainkaan tajua olevansa lapsille täysin vieras.

Itse koen tilanteen niin, että isä yrittää niin sanotusti perse edellä puuhun. Aina kun hänestä kuuluu jotakin, ne viestit ovat täynnä minäminäminä-tekstiä ja hänen suuruudenhulluja ideoitaan. Kaikesta paistaa läpi se, miten hän kokee olevansa uhri, jolle lasten pitäisi nyt jotenkin korvata kaikki. Hän on mm. moittinut lapsia siitä, etteivät nämä ole muistaneet häntä tämän syntymäpäivinään kaikkina näinä vuosina! :O Eli alle 10-vuotiaiden lasten olisi pitänyt muistaa hänen syntymäpäivänsä, mutta hänellä ei ollut minkäänlaista velvollisuutta muistaa lapsia heidän syntymäpäivinään. Halleluja! Isä ei ymmärrä, että aikuisena vastuu tästä tilanteesta kuuluu hänelle, eivätkä lapset kertakaikkiaan ole hänelle mitään velkaa.

Isä ei meidän perheessä ole koskaan ollut mikään tabu aihe, ja lapset ovat kaikki nämä vuodet saaneet vapaasti puhua hänestä, jos heistä on siltä tuntunut. Lapset ovat kuitenkin puhuneet hyvin vähän isästään; paljon enemmän he ovat kyselleet muusta isänpuoleisesta suvustaan ja uusista pikkusisaruksistaan (joista minä en tietenkään pysty kertomaan oikeastaan mitään). Olen melko varma, etteivät lapset itsekään vielä osaa eritellä, mitä oikein isästään haluavat (jos sitä kysyy, vastaus on jyrkkä: ei mitään), mutta vanhemman intuitiolla osaan tietysti sanoa, mitä luulen heidän haluavan.

Luulen, että lapseni haluaisivat isänsä kertovan heille, miten tärkeitä nämä ovat hänelle. Miten paljon hän rakastaa heitä ja miten paljon on ikävöinyt heitä kaikki nämä vuodet. Miten kovasti tahtoisi olla mukana heidän elämässään ja nähdä heidän kasvavan aikuisiksi. Luulen, että lapseni haluaisivat kuulla, että heidän isänsä hyväksyy heidät juuri sellaisina kuin he ovat. Ettei isä esittäisi lapsille kummallisilta tuntuivia vaatimuksiaan ja antaisi heille tilaa lähetyä isäänsä lasten ehdoilla, ei isän. Kaiken tämän ymmärtämiseen tarvittaisiin tunneälyä ja empatiaa, ja niitä lasten isällä ei ikävä kyllä näytä olevan lainkaan (mikä ei enää kaikkien näiden vuosien jälkeen ole minulle yllätys, mutta lapsille on).

Nyt ihan viimeisimpänä "episodina" lasten isä ilmoitti minulle, ettei osta näille kahdelle kanssani asuvalle lapselle yhtään mitään niin kauan, kun lapset eivät suostu puhumaan hänelle. Joku voisi kutsua moista lähestymistapaa kiristykseksi. Isä saa mun puolestani ostaa tai olla ostamatta, se ei ole tämän jutun pointti ollenkaan.

Surkuhupaisinta tässä tilanteessa on, että juuri ennen tuota Exän purkausta olin ajatellut ehdottaa, että tapaisimme perheenä. Lapset olivat sanoneet, että suostuvat tapaamaan isänsä, jos olen mukana. Arvatkaa ehdotanko tapaamista nyt tuon jälkeen? Hiljaisuus siis jatkunee, ja edelleen se on ihan isän oma valinta ja hänen tekojensa seurausta. Olemme tähänkin asti selvinneet ilman häntä ja selviämme jatkossakin.

PS: Otsikko on sitten sarkasmia, siitä ei kenenkään tarvitse vetää herneitä nenään. Olen mielestäni riittävän aikuinen tajuamaan omat virheeni enkä enää syytä Exää yhtään mistään. En rakasta häntä, en vihaa häntä, hän ei herätä minussa enää yhtään mitään tunteita. Ainoastaan lasten puolesta harmittaa.

Kuvan lähde