Päivä ja bloggaus: Olen elossa - hymyä huuleen! :)


Jos joku olisi kertonut minulle elokuussa, millaiseksi elämäni muodostuu loppuvuoden aikana, en olisi ikipäivänä uskonut. Niin paljon se on muuttunut! Blogin pitäminen on jäänyt väliin osaksi koneettomuuden vuoksi, mutta vieläkin enemmän kirjoittamattomuus johtuu siitä, että olen yksinkertaisesti koko ajan menossa! :)

Uutiseni ovat pelkästään hyviä. Olen ollut käsittämättömmän onnellinen koko syksyn, varsinkin marraskuun, ja se on kertakaikkisen ennenkuulumatonta. "Entisessä elämässäni" marraskuu oli vuosia, ellei jopa vuosikymmeniä, aina se vuoden vaikein kuukausi: se jona ei jaksanut tehdä mitään eikä käydä missään, ja itku tuppasi joka asiasta - vaan ei tänä vuonna.
Kela hyväksyi kuntoutushakemukseni, jota tosin en "ottanut vastaan", sillä pääsin töihin! Työn lisäksi teen myös vapaaehtoistyötä, ja olen tutustunut hurjaan määrään uusia ihmisiä monista eri kulttuureista. Opintojen suhteen en ole tehnyt yhtään mitään, mutta en toisaalta ole tehnyt päätöstä lopettamisestakaan. Eikä siinä vielä kaikki: elämässäni on yhtäkkiä mies! Olen aika ajoin nipistellyt itseäni, että voiko tämä kaikki olla tottakaan. Tuntuu, että olen ollut jossakin ihmeellisessä onnenpotkujen putkessa, ja totisesti toivon, että se jatkuu ensi vuonnakin ja vielä hyvin pitkään.

Onnellisuuden huomaa tietenkin erityisen hyvin aina silloin, kun elämä heittää jotain kapulaa rattaisiin. En tarkoita, että lapseni olisi mikään "kapula", mutta Kuopukselle kaikki nämä muutokset ovat olleet aika raskaita. Työni on vuorotyötä, ja vaikka mulla on kuukaudessa vain kaksi yövuoroa, Kuopus ei pidä niistä lainkaan. Hän on sanonut aika usein, että olen liikaa poissa kotoa. Kun olen ollut kotona koko hänen elämänsä ajan, ymmärrän toki, että muutos on brutaali. Ensi vuosi tuo tullessaan vielä lisää muutosta, sillä osa-aikaisena alkanut työni muuttuu kokopäiväiseksi. Tässä kohdin voi aina parantaa: kun minulla on vapaata, Kuopukselle on annettava se huomio, jonka hän tarvitsee. <3  

Parisuhteen myötä ehkäisy tuli ajankohtaiseksi. Mulla kävi niin huono tuuri, että kierukkaa laitettaessa mulla oli päällä hoitamaton/oireeton virtsatietulehdus. Kyseinen bakteeri pääsi sitten kierukan laiton myötä myös kohtuun, ja muutaman päivän päästä olin todella kipeä. Kävi niin, että mulla oli yhtä aikaa munuaisaltaan tulehdus ja kohtutulehdus, mutta niitä ei voinut hoitaa yhtä aikaa, kun hoitoina annettavat antibiootit eivät ole yhteensopivia. Että mä olin kipeä! Ihmettelen todella, ettei mua otettu sairaalaan, sillä mulla oli lähes kahden viikon ajan kuumetta 38,5 kipulääkityksestä huolimatta. En koe kyllä vieläkään olevani terve. Kohtu supistelee usein, vaikka kierukan laitosta on jo yli kuukausi, ja tietysti kaikki tämä sairastelu on laskenut mielialaakin. Tuntuu, että mua rangaistaisiin jostain - siitä, että vihdoin ja viimein nautin seksistä? Alkavan vuoden ensimmäinen tehtävä on hommata aika jälkitarkastukseen - jokin mättää. Olen jonossa myös sterilisaatioon, ja nyt tietysti tuntuu, että olisinpa tehnyt sen jo vuosia sitten, kun on päivän selvää, etten enempää lapsia halua. Kutsua toimenpiteeseen voi joutua odottamaan puolikin vuotta.

Parisuhteen ensimmäiset kuusi viikkoa kävelin pari senttiä irti maasta. On tuntunut käsittämättömältä, että mies kohtelee naista niin hyvin ja kauniisti. Rakastan tapaa, jolla mies koskettaa minua. Rakastan, miten hän katsoo minua. Rakastan, mitä/miten hän puhuu minulle. Miehellä on "salaisuus", jota en nyt vielä tässä vaiheessa paljasta (ei, hän ei ole naimisissa), sillä sen käsitteleminen on mulla itsellänikin kesken. Asia ei ole mitenkään helppo, kuten ei mikään "heteronormaalista" poikkeava meininki. Joinakin päivinä kuvittelen, että pystyn kestämään asian, toisina päivinä se saa mut hajoamaan. Koska asia ei ole kuitenkaan akuutin ajankohtainen juuri nyt, olen päättänyt katsoa tämän "tarinan" loppuun. Näinä hetkinä, kun huomaa ensi huuman jo vähän hiipuvan, toivoo, että se voisi kestää iäti... Toivon todella, että en joudu pettymään, mutta realistiseen tapaani samaan aikaan tietysti pelkään pahinta. :D

Merkillisintä on ehkä kuitenkin tämä ihana luottamus, mikä mulla yhtäkkiä on elämään. Elämä kantaa. Vaikka tämä ihana mies katoaisikin elämästäni, tiedän, että jossakin vaiheessa tulisi joku toinen, joka siinä hetkessä olisi se ihanin. Ja vaikkei ketään tulisikaan, niin voin silloinkin olla onnellinen. Mun onni on nyt mun käsissäni. Mä voin valita.

Onnellista uutta vuotta ihan kaikille! Syleilkää toisianne!