Olen lukenut horoskooppeja lähes koko elämäni, jostain varhaisteini-iästä alkaen. Tajuan kyllä, että suurin osa varsinkin päivälehtien horoskoopeista on pelkkää viihdettä, joita kirjottaa ihan jotkut random tyypit, eikä niitä kannata ottaa vakavasti. Mutta sitten on olemassa sellaiset astrologit kuin Markku Manninen ja Seppo Tanhua (joka ei kyllä ansaitsisi tulla edes mainituksi, koska väittää mua Sisäinen Soturi -horoskoopissani maailmankaikkeuden suurimmaksi mäkättäjäksi :D ). He ovat ihan eri kaliiperia, varsinkin Markku. Ei mua heidänkään tekemät aurinkomerkkini kaikille edustajille yhteiset viikko/kuukausihoroskoopit suuremmin hetkauta, mutta ne luonnehoroskoopit, tarkan syntymäajan perusteella tehdyt... Wau! 
Astro.com on englanninkielentaitoiselle vallan mainio palvelu erilaisten omien karttojen tekemiseen; siellä voi tehdä lukuisia erilaisia, täysin henkilökohtaisia, omaan syntymäaikaan ja -paikkaan perustuvia horoskooppeja ja tietysti myös parihoroskooppeja. Astrologia on mulle kaikkea muuta kuin ennustamista: se on väline itsetuntemukseen ja - kuvitteelliseen - toisen tuntemiseen.

Tajusin nimittäin tuossa jokin aika sitten, että en ikinä lue / tee horoskooppeja niin paljon kuin silloin, kun olen parisuhteessa. Olen ollut Visan kanssa vähän alle puoli vuotta, ja tänä aikana olen - paitsi väsännyt horoskooppeja - soittanut tarot-tulkitsijalle (joka sanoi mulle tasan, mitä halusin kuulla), käynyt selvänäkijällä (joka näki mun rakastuneen olemuksen ja päätteli, mitä olen vailla) ja ostanut kolmen kortin tarot-pöydän, (joka ei kyllä ollut yhtään hassumpi). :p  Voi hyvät hyssykät, Seppo kiittää. :D Tää ei ole suinkaan ensimmäinen kerta; tätä samaa oli jo Sen Miehen aikana, ja jossain määrin varmaan ihan jokaisen mun miehen aikana. Mitä vanhemmaksi oon tullut, sitä pahemmaksi tää on käynyt - eikö asian pitäisi olla juuri päin vastoin?! Tai ehkä asiaan vaikuttaa sekin, että nykyään tarjonta on niin valtava: en malta olla kokeilematta kaikkea.

Tää asia alkoi rasittaa mua sen verran, että aloin miettiä, mitä ihmettä tää oikein tarkoittaa. Jollain tapaa tämäkin liittyy luottamukseen, sen puutteeseen. Tarvitsen jonkun ulkopuolisen - täysin tuntemattoman (!) - sanomaan mulle, että tää mies on hyvä ja kaikki päättyy hyvin. Ihan kipeetä. Miksen sitten saman tien rukoilisi Jumalaa ja pyytäisi häneltä merkkiä? No itse asiassa niinhän mä teenkin... Koen, että en vaan vielä ole saanut sitä merkkiä Visan kohdalla - vai oliko se heti se ensimmäinen tähdenlento? Mutta ei Jumalakaan voi luvata mulle, että tää on hyvä mies ja kaikki päättyy hyvin, koska ei mun kuulu tietää etukäteen, mun kuuluu luottaa.

Mistä kumpuaa näin syvä luottamattomuus? Mulla on tällä hetkellä semmoinen vaihe, että mä epäilen Visaa melkein koko ajan. Mulla oli jo vaihe, jolloin luotin paljon enemmän kuin nyt. Vielä viikko sitten - ihanan viikonlopun jälkeen - luotin enemmän. Viimeaikaiset kummalliset "lipsahdukset" on saaneet mut epäilemään uudelleen. Kuten vaikka se, että Visa kutsui mua viime viikolla kerran väärällä nimellä (exänsä). Tai se, että hän sanoi: "No nyt sun bussi meni ohi", eikä kyseessä tosiaankaan ollut mun bussini. Liikaa sattumuksia yhdelle viikolle, olkoonkin, että hän on vanha ja hajamielinen. Vai voisinko vaan antaa anteeksi ja unohtaa?
Toisaalta, viime aikoina mulla on erossa ollessa ollut ajoittain tunne, että tää suhde päättyy hetkenä minä hyvänsä. Mä en käsitä. Tai käsitänpäs: siinä alussa sain Visalta niiiiin paljon huomiota. Tämä nykyinen ei ole mitään siihen verrattuna... Hän ei ikinä soita ja tekstaakin paljon harvemmin kuin toivoisin. Tässäkö on se sukupolvien välinen kuilu? Mikä Visan energiassa on semmoista, etten uskalla vielä täysin luottaa? 
Asiaa ei tietenkään yhtään helpota se, että luin Susan Millerin juttuja eklipseistä. 8.3. on auringon eklipsi, mikä kuulemma tarkoittaa läheisen miehen äkillistä menettämistä. Mitä muuta se mun kohdallani voisikaan merkitä kuin sitä, että Visa ottaa jalat alleen? Tottakai sen saa jokin taivaankappale aikaan, eikä mulla ole minkäänlaista vaikutusmahdollisuutta asiaan. ;D

Mietin, että onko se, että aikoinaan olin niin kovin sinisilmäinen lasteni isän suhteen, saanut aikaan sen, että olen nyt lähes vainoharhainen. Tää rasittaa mua itseänikin ja tiedän, että pikku hiljaa se alkaa kalvaa myös meidän suhdetta, jos en pysty lopettamaan tätä. Visa rakastui hemaisevaan itsevarmaan naiseen, ei mihinkään kerrostalokyttääjään. :p

Miksi ja miten olin niin kovin onnellinen suhteemme alussa? Siihen on helppo vastata: koska uskoin ihan kaiken, mitä Visa sanoi; joka sanan. En kertonut suhteestamme kenellekään, en jakanut asioitamme kavereilleni, en kysynyt keneltäkään neuvoa yhtään mihinkään. Kuuntelin itseäni, sydämeni ääntä ja sitä, mitä Visa mulle kertoi sanoin ja teoin. Samalla reseptillä voin ehkä olla uudelleen yhtä onnellinen.
Voisin aloittaa sillä, että lopetan hänen stalkkaamisensa netissä. Kun kerran tiedän, että hän etsii toista naista ja että hänellä on treffiprofiili, mitä väliä minkä aikaan hän käy siellä tai miten kauan hän on siellä kerrallaan? Onko se mulle jotenkin suhteemme kannalta välttämätön tieto? Parantaako sen tietäminen mun oloani ja meidän suhdettamme? Ei. Miksi siis jatkaa sitä? Mitä tapahtuu, jos keskitynkin taas vain sydämeni kuuntelemiseen? Tiedän - se saattaa särkyä, mutta lukemattomien hyvien hetkien kokeminen tekee siitä sen arvoista. Tai sitten se ei särjykään, vaan elämme elämämme onnellisina loppuun asti. Sitä en saa selville koko aurinkokunnastakaan - sen saan selville vain luottamalla ja elämällä.

(Alunperin kirjoitettu 22.2., unohdettu julkaista silloin.)