Meidän suhde. Meidän rakkaus. Kun olemme yhdessä, siitä ei ole epäilystäkään - me rakastetaan toisiamme. Sen tuntee joka kosketuksessa, sen näkee joka katseessa, sen aistii joka suudelmassa. Joskus kauan sitten kysyin Sebastyneltä, että mistä tietää rakastavansa. Hän vastasi, että sen tietää siitä, että tarve kysellä itseltään ("rakastanko") tai toiselta ("rakastatko") häviää. Meidän tunne on juuri sellaista - sitä ei tarvitse kysellä, sen tuntee.
Se On.

Viimeksi kirjoitin itsesäälin syövereissä, että Visa ei muka kaipaa minua. Höpön löpön. Hänen tapansa ilmaista kaipaustaan on vain erilainen kuin minun. Kun mulla kaivatessani tulee tarve lähettä jotain söpiksiä tekstareita, hän mielummin "säästää" ikävänsä ja näyttää sen mulle, kun tavataan. Eilen kun viimein kohtasimme, ei mulle jäänyt epäilystäkään siitä, etteikö hän olisi kaivannut minua. Se miten hän tekee sen, on mulle sellaista huumetta, että siitä koukusta en edes halua pois... On käsittämätöntä, että jonkun ihmisen lähellä on niin hyvä olla.

Musta tuntuu, että mä alan vihdoin ja viimein ymmärtää, mitä polyamoria parhaimmillaan on: se on kuin järvi, jossa uiskentelee monta kalaa, joista jokaista järvi rakastaa. Sen järven määrä tai laajuus tai siinä olevan veden määrä ei muutu mitenkään riippumatta siiitä, montako kalaa siinä järvessä on - siitä riittää ihan kaikille, kukaan ei jää ilman, kukaan ei saa enempää tai vähempää kuin toinen, kaikki mahtuu siihen ja se on kaikkien koti. Siinä järvessä kaikki uivat yhdessä, eikä kenenkään tarvitse olla mustasukkainen tai kateellinen siitä, että toisella olisi "enemmän" järveä tai "parempaa" järveä kuin toisella, koska se järvi on olemassa jokaiselle siinä elävälle kalalle.

Me tavataan ensi viikolla yhdessä yksi nainen, ja ensimmäistä kertaa mua ei (ainakaan vielä) jännitä hervottomasti. Uskon, että tapahtuu, mitä on tarkoitettu tapahtuvaksi, vaikka toisaalta en edelleenkään usko etsintään. Uskon, että meille sopivin nainen ilmestyy kyllä meidän elämäämme ilman hillitöntä etsimisurakkaakin, jos niin on tarkoitettu. Etsiminen on minusta rasittavaa. Löytäminen on paljon kivempaa, ja etsimättäkin voi löytää - ihan niin kuin Visa löysi mut - "sattumalta". Tiedän, että hän oli etsimiseen käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa (ihan niin kuin nytkin), mutta mun kannalta oli täysi sattuma, että satuin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Mä uskon helppouteen ja vaivattomuuteen, vaikka Visa ehkä saattaa saman kokemuksen määritellä palkkioksi vaivannäöstä.

Meidän suhteeseen on selkeästi tulossa arki, ja siinä missä se vielä vähän aikaa huoletti mua, nyt se saa mut pysymään rauhallisena. Arki suhteessa tarkoittaa sitä, että tapahtui mitä tahansa, rakastaa joka tapauksessa. Oli seksiä paljon tai vähän, rakastaa. Tapaa usein tai harvemmin, rakastaa. Vaikka olisi murheita, rakastaa. Voi sanoa toiselle, että tahtoo rauhassa tehdä omia juttujaan, ja silti rakastaa. Tämmöinen on mulle ihan uutta. :) Oon onnellinen, että viimein uskallan luottaa, koska oon saanut niin paljon Visalta sen jälkeen, kun aloin luottamaan. Tai siis sain jo sitä ennen, mutta tajusin sen vasta, kun uskalsin luottaa. Tuntuu hassulta, että suhde on samaan aikaan sekä tuttu että tuore. Samoin rakastelu; jokainen kerta tuntuu tutulta, mutta silti ihan uudelta. Vihdoin mulle on avattu salaisuus, miksi jotkut suhteet kestää pidempään kuin toiset. Tämä on jotain sellaista, jonka tahtoo säilyvän, ja tekee kaikkensa, jottei se muuttuisi itsestäänselvyydeksi.

Visa on sanonut hurjia juttuja, joita mun ei pidä alkaa pohtia liikaa. Reissusta tultuaan hän tokaisi, että hänestä on hyvää vauhtia tulossa yksiavioinen. Mä en aio ottaa tuota tokaisua sisääni kasvamaan, vaan keskityn siihen, että rakastan Visaa, oli hän mitä hyvänsä. Ihminen voi olla yhtä yhtenä hetkenä, toista toisena. Toisekseen hän sanoi joskus tuntevansa itsensä niin kovin pieneksi mun "suuruuden" rinnalla. Kun olen niin suuri, ettei kukaan muu ei tunnu miltään. Kun olen niin nainen, että häntä alkaa mietityttää, miten ikinä voi riittää mulle. Tai kun olen niin "täydellinen", niin uskaltaako kukaan toinen nainen edes yrittää mun rinnalleni pelkäämättä jäävänsä mun varjooni. Hurjan suuria määritelmiä meikäläiselle, kun en itse koe olevani mitenkään erityinen. En, vaikka Neuvostoliitto hajosikin sen jälkeen, kun vietin siellä yhden kesän. :D