Visa oli tänään treffeillä, ja nyt taisi tärpätä! Hämmästyin itsekin omaa reaktiotani, tätä valtavaa hätääntymistä ja itketystä. Pakko tosin sanoa puolustuksen puheenvuorona, että oon ollut koko viikon yövuorossa ja nukkunut päivisin aivan liian vähän. Työt loppuu huomen aamuun, joudun eroon ihanista ihmisistä, joten tässä on nyt vähän muutenkin tunteet pinnassa...

Jos vielä ei ole tullut selväksi, niin mä inhooon ylläreitä. Tänään heräsin illalla siihen, että Visalta tuli viesti. Olin ihan unenpöpperössä, ja mua vaan ärsytti, että se sanoi siinä viestissään niin kovin vähän. Mähän haluan tietää kaiken heti! Ajoittain inhoon myös tekstariviestintää. Mulle jäi tunne, että joko hän ei edes lukenut mun viestejä, tai sitten hän ei ymmärtänyt, mitä yritin sanoa. Ymmärrän, että hän pettyi kovasti, kun oli itse niin mielissään siitä, että vihdoinkin hyvät treffit, ja mä en sitten kokenutkaan sitä hyväksi uutiseksi...

Kävin Visan luona pikaisesti ja juteltiin. Hän on silminnähden innoissaan tästä naisesta, ennen kaikkea ehkä siksi, että nainen ei suoralta kädeltä tyrmännyt kolmisuhdetta vaan päin vastoin, vaikutti jopa innostuvan. Tajuan, että se on iso asia. Mutta kun mä olen niin hämäläinen...
Tuntui oudolta nähdä Visa täminöissään - varsinkin kun olin juuri kokenut ja kirjoittanut hänen jakamattomasta huomiostaan, miten ihanalta se tuntuu. Nyt tuntuu, kuin olisin haukannut liian ison palan kakkua ja tukehdun siihen. Vaikkei oikeasti ole vielä edes tapahtunut mitään! Tässä on vielä monta kohtaa, mitkä voi mennä mönkään, mitä en - uskokaa tai älkää - toivo. Saattaa olla, että mä ja se toinen nainen ei tykätä toisistamme, tai saatta olla, että meillä kaikilla kolmella / jollain kokoonpanolla meistä ei kemiat natsaa pedissä. Eli panikoin ihan liian aikaisin. Kyllä mua kuitenkin ärsyttää suunnattomasti ajatus siitä, että siellä ne nyt tekstailee innoissaan keskenään, eikä Visa toivota mulle edes hyvää yötä (ei kyllä ole toivottanut ennen tätä naistakaan, ei sen puoleen).
Ja kyllä, oikeasti toivon, että se toinen nainen tulisi jo. Koska sen jälkeen kaikki jossittelu loppuisi. Mun ei tarttisi enää jatkuvasti miettiä, onko musta tähän, koska sittenhän se selviäisi. Ja jos mun ja Visan suhteen on loputtava, niin mielummin nyt kuin sitten, kun rakastan vieläkin enemmän. Kyllä mä olen tiennyt alusta asti, mihin lähden ja tiedostanut, että tässä touhussa on erittäin suuri sydänsäryn riski.

Visalla on kohta synttärit, ja oon miettinyt pääni puhki, mitä ihmettä antaisin hänelle lahjaksi. En tosiaankaan ole ostamassa yhtään mitään, koska hänellä on jo kaikkea, mitä ihminen voi kuvitella rahalla saavansa. Tuntuu hassulta, että ihan muutama päivä sitten heitin puoliksi läpällä, että jos voisin, niin antaisin hänelle tyttöystävän synttärilahjaksi - kuinkas tässä nyt käykään!
Viimein kuitenkin keksin, että annan hänelle lahjaksi Elämä pelissä -ohjelmasta tutun puheen, mutta teen sen kirjeenä. Kirjoitin kirjeen viime yönä, ja musta tuntuu, että se on jo nyt niin pitkä, etten kehtaa antaa sitä. Tämänpäiväisten tapahtumien myötä mun täytynee kirjoittaa uusi - ehkä vieläkin pidempi. :) Toisaalta tuntuu, että se kirje on tässä tilanteessa ihan liikaa - oon siinä niin "alaston". Haluanko todella paljastaa kaiken juuri nyt?
Oonkin paljon enemmän raakile kuin mitä olin luullut. Mua pelottaa ja hävettää ja harmittaa, mutta samaan aikaan en haluaisi pyydellä anteeksi tunteita, joihin koen olevani oikeutettu. Tässä on ehkä se suurin ero meidän välillä - Visalla kun polyamoria tulee luonnostaan, niin hän ei koe näitä negatiivisia tunteita. (Toisaalta, eihän hänelle ole ilmestymässäkään "kilpailijaa", joten miksi kokisi.) Mä olen ihan noviisi tässä vielä, ja tulen tarvitsemaan paljon hänen tukeaan, jos tälle tielle nyt oikeasti lähdetään.

Nyt kun olen vähän hengähtänyt ja saanut itseni edes vähän rauhoittumaan, tajuan, mikä tässä mua eniten kaihertaa: muutos. Mä en pidä muutoksesta. Mun mielestä ajan oikeasti pitäisi pysähtyä silloin, kun kaikki on hyvin. Mä tajuan, että jos tämä nyt onnaa, niin meidän suhde tulee muuttumaan. Ymmärrän senkin, että se muutos ei välttämättä ole huono, mutta koska en tiedä, millainen se on, ja pelkään aina pahinta, niin tietysti olen yhä semisti paniikissa.  Harmittaa myös, että vaikka jo juteltiinkin, niin en ole ollenkaan varma, ymmärsikö Visa mua, tai ylipäätään kuuliko edes. Hänellä oli niin selkeästi ihan muuta mielessä... Me ollaan lähdössä viikonlopuksi kaksistaan saareen, niin eiköhän tämä asia tule siellä puhutuksi. Juuri nyt tahtoisin vain hänen käsivartensa ympärilleni ja vakuuttelua siitä, että kaikki on hyvin ja tällä tarinalla onnellinen loppu.

Ehkä tämä olisi helpompaa, jos mulla olisi joku, kenen kanssa puhua tästä kaikesta. Nyt tuntuu, että olen kovin yksin tämän asian kanssa. Ei sitä joka tytöllä ole miestä, joka avoimesti myöntää haluavansa kaksi naista. Ja tämän tytön pitäisi vielä kyetä elämäänkin sen kanssa.

Mullakin on ihan pian synttärit. Kukahan mua mahtaa onnitella ekana? Pahoin pelkään, että joku muu kuin Visa.