Oon ollut koko viime syksyn ja tämän kesän järkyttävän väsynyt. Asiaa ei ainakaan helpota se, että mulla todettiin tammikuussa uniapnea - tosin kaikista lievin mahdollinen. Ohjeeksi sain vaihteeksi laihduttaa... Mutta kun on väsynyt, niin arvatkaa, jaksaako silloin laihduttaa, tai edes ajatella laihduttamista. Olisin niin halutessani saanut kyllä unimaskilaitteen kokeiluun, mutta tapani mukaisesti unohdin tietysti pyytää sitä ajoissa, ja niin mun vuoro meni ohi. Jos tää tilanne jatkuu tämmöisenä, niin pakkohan mun on jotain tehdä.

Oon miettinyt, mitä kaikkea muuta tän jatkuvan, loputtoman väsymyksen taustalla oikein on. Lähtökohtainen tosiasia on, että mä yksinkertaisesti nukun liian vähän. Meidän makkarissa ei ole ovea, ja kun Visa tykkää valvoa myöhään, mun on turha yrittääkään nukahtaa, ellei hän tule samaan aikaan nukkumaan. En vaan osaa nukahtaa, kun olohuoneesta kajastaa valoa ja television ääni kuuluu. Välillä tulee tunne, että oon yliherkkä, kun en silmälapuilla enkä korvatulpillaankaan saa unta - tosin silloin syynä lienee niiden epämukavuus.
Kun me viimein mennään sänkyyn joskus puolilta öin, me helposti höpötellään ja rakastellaan vielä ainakin tunti, eli alan nukkua joskus lähempänä yhtä. Kello soi tavallisesti 6.30. En käsitä, miten Visa jaksaa, vaikkei töissä käykään. Mä olen ajoittain niin puhki, etten jaksa ajatella.
Oon yrittänyt jutella tästä, mutta Visan tuntuu olevan tosi vaikea ymmärtää tätä asiaa; hän kun saa unta koska vaan, missä vaan, kun nukkumaan ryhtyy. Parikin kertaa ollaan sovittu, että mentäisiin sänkyyn klo 23, mutta heti kun hänellä on netissä menossa jokin mielenkiintoinen keskustelu, tää unohtuu, eli aika usein. Mä oon tästä asiasta rättiväsyneenä niin epätoivoinen, että käy mielessä, että yhteenmutto ei ollut viisasta ja haikailen omaan kotiin.
Helpointa olisi saada jonkinlainen ovi makuuhuoneeseen, joten seuraavaksi pitänee keskustella siitä. Tiedän jo, että en pysty käymään viittä päivää viikossa töissä, ellen saa nukuttua enemmän. Kauhistuttaa ajatuskin siitä, että töissä pitää ajaa autoa.

Aloin myös miettiä, miten ajatus kolmisuhteesta vaikuttaa nukkumiseeni. Olen terapeutilleni puhunut, että toisen naisen löytyminen on Visalle ainakin ajoittain lähes pakkomielle. No, heti tämän sanottuani aloin miettiä, onko asia todella niin. Kumpi meistä pitääkään tätä enemmän esillä?
Olen jo ajat sitten huomannut, että jos en kysy Visalta, missä hän menee "tyttöjutuissaan", ei hän niistä minulle kyllä kerrokaan. Visa on heti suhteemme alussa sanonut, että kertoo kyllä sitten, kun on oikeasti jotain tärkeää kerrottavaa, joten hän ei tarkoituksellisesti salaa mitään. Hän on myös lukuisia kertoja sanonut, että tämä toisen naisen etsintä ei ole hänen elämänsä tärkein asia; nainen tulee jos ja kun on tullakseen. Tätä hän myös rauhallisuudellaan ilmentää, ja sanoo olevansa täysin tyytyväinen näinkin. Mun on ollut ja on edelleenkin vaikea sitä uskoa.
En malta pysyä erossa Visan viestittelyistä, koska mun on jotenkin vaikeaa vain odotella uutisia. Varsinkin nyt kun asutaan yhdessä, kysyn käytännössä lähes joka päivä Visalta, kenen kanssa hän kirjoittelee ja millaisiin naisiin on tutustumassa. Minähän se siis olen, joka tästä asiasti jatkuvasti höpöttää ja stressaa. Jos taas en kysy, huomaan joka tapauksessa pyöritteleväni asiaa jatkuvasti mielessäni. Visa joskus sanoi, että on kivaa kun kysyn, koska se osoittaa, että olen kiinnostunut asiasta, mutta se luo myös paineita. Taidan viimein tajuta, mitä hän tarkoitti. Kyselylläni luon paineita myös itselleni, jatkuvaa jännitystä siitä, että koska hän tulee ja millainen hän on. 
Väistämättä tulee mieleen, että mulla on kova tarve jotenkin yrittää hallita tätä asiaa. Sen sijaan, että rauhassa eläisin jokapäiväistä elämääni Visan kanssa - niin kuin hänkin vaikuttaa elävän mun kanssani - elän arkeamme niin, että olematon kolmas on koko ajan läsnä. Vähemmästäkin väsyttää.