Depressio

Ollut seuralaiseni ties kuinka kauan, lähes 20 vuotta. 2000-luvulla se on irrottanut otettaan vain lyhyiksi hetkiksi.
Olen käynyt vuosia terapiassa, ensin lyhyitä pätkiä, sitten tiiviimmin. Tällä hetkellä en käy terapiassa, koska olen käyttänyt kaikki kolme Kela-terapiavuottani, eikä minulla ole varaa käydä terapiassa omalla kustannuksellani. Muutaman vuoden päästä pääsen Kelassa "uudelle kierrokselle".
Olen etsinyt apua kotikaupunkini mielenterveystoimistosta, mutta heidän mukaansa olen liian terve, joten heillä ei ole tarjota minulle kuin lääkkeitä. Minulla ei ole mitään olemassa olevaa hoitavaa tahoa. Käyn satunnaisesti omalla kustannuksellani psykiatrilla, mutta eipä sitä voi hoitosuhteeksi kutsua.
Minulle on määrätty mielialalääkkeitä, mutta en tällä hetkellä syö niitä. Miksi? Koska ne turruttavat minut joksikuksi, joka en ole minä. Mielummin kärsin kuin olen tuntematta mitään. Olen kokeillut monia lääkkeitä, eikä sopivaa ole löytynyt. En halua olla enää koekaniini. En ole lääkevastainen, mutta en suostu syömään lääkkeitä ilman terapiaa ja hoitavan tahon valvovaa silmää. Heti kun pääsen terapiaan, voin alkaa syödä lääkkeitä.

---------------

Päivitys 13.4.2018
Olen aloittanut terapian uudelleen tänä keväänä. Mielialalääkitystä minulla ei edelleenkään ole.

 

 

PTSD

Posttraumaattinen stressihäiriö. Diagnosoitu kymmenisen vuotta sitten, enkä tiedä, olenko koskaan parantunut siitä. Olin aivan liian monta vuotta naimisissa persoonallisuushäiriöisen kanssa, joka hakkasi minua ja lapsiani (ei Kuopusta).
Niin. Tiedän, mitä ajattelet. "Miksi et lähtenyt heti ensimmäisestä lyönnistä?" Hyvä kysymys. Kunpa siihen olisi helppo vastaus. En pysty muuttamaan mennyttä, vaikka miten haluaisin. Ja usko pois, haluaisin kovasti. Surullisinta on, että minun virheistäni maksavat lapseni. En usko voivani koskaan antaa itselleni täysin anteeksi.

---------------

Päivitys 13.4.2018
Uudessa suhteessa on tullut muutaman kerran tilanne, jossa mulla on iskenyt kunnolla takauma päälle. Jos et tiedä, mikä on traumatakauma, googla; pahoittelen, etten jaksa tässä selittää. Takaumat olivat yksi syy siihen, että hakeuduin uudelleen terapiaan. Nykyinen suhde on turvallinen, mutta elämässä jotkin tilanteet toistuvat / tapahtuvat vain parisuhteessa. Siksi on "luonnollista", että takaumat tulevat juuri nyt.

 

Kilpirauhasen vajaatoiminta

Diagnosoitu 2000-luvun alussa. Pirullinen tauti, joka tulee esiin lukemattomina oireina.
Olinko ensin masentunut, vai jäikö vajaatoiminta diagnosoimatta masennuksen vuoksi?
Tyroksiini ei toimi minulla, nyt lääkityksenä kiistelty T3-monoterapia. Toivottavasti jonakin päivänä hoitotasapainossa.

 

 

CFS

Krooninen väsymysoireyhtymä. Viimeisin diagnoosiepäilyni. Lääkityksenä LDN.

---------------

Päivitys 13.4.2018
Olen lopettanut LDN lääkityksen jo aikoja sitten. Se kyllä toimi minulla, mutta reseptin uusinta kävi mahdottomaksi...

 

Syömishäiriö

Minulla ei ole koskaan diagnosoitu syömishäiriötä, mutta olen aivan varma, että minulla on jonkinlainen syömishäiriö. Kykenen syömään niin paljon kuin haluan. Kykenen olla syömättä niin pitkään kuin haluan. Syön kaikkiin mahdollisiin tunteisiin. Syön palkkioksi, syön rangaistukseksi.
Toinen terapeuttini tajusi, että tässä on jotain ongelmaa, ja lupasi hoitaa sen terapian loppupuolella hypnoosin avulla. Niin pitkälle ei vain koskaan päästy; terapia loppui pahasti kesken, kun Kelan kustantamat vuodet päättyivät.

 

Läheisriippuvuus

En osaa päästää irti ihmisistä, vaikka tajuaisin jonkun olevan itselleni myrkkyä. En uskalla luottaa tunteisiini, sillä en esimerkiksi voi luottaa olevani rakastunut, koska paljon todennäköisemmin olen "vain" riippuvuussuhteessa. Määritän omaa arvoani muiden kautta, ja se on HUONO HOMMA, koska näin ihmiset pääsevät liian helposti "ihoni alle". Olen ollut parisuhteissa, joissa teen ja annan "kaikkeni" sille toiselle, sille luulolle, mitä kuvittelen hänen haluavan. Näin olen eksynyt itseltäni, unohtanut vuosien saatossa, kuka minä oikeastaan edes olen ja mitä haluan. Itsetuntoni on olematon ja itseluottamukseni poljettu maahan.

 

Jokin diagnosoimaton neurologinen sairaus / ADD (tai hypokondria)

Olen aika varma, että jotakin minusta on jäänyt lääkäriltä huomaamatta / diagnosoimatta. ADD:n tunnusmerkit sopivat minuun hyvin, ja saan korkeat pisteet nettitesteistä. Kun kerroin tästä psykiatrille (vuosia sitten), hän purskahti nauramaan. Hänen mukaansa se olisi huomattu jo lapsena. Kuitenkin yhdysvaltalaisen kirjallisuuden mukaan ADD jää usein lapsena diagnosoimatta lahjakkailla tytöillä (jollainen minäkin olin), koska älykkyytensä avulla he oppivat selviytymään ja sopeutuvat esim. kouluun. En tiedä, muuttaisiko diagnoosi mitään, mutta haluaisin, että joku edes ottaisi minut tosissaan, ja asia tutkittaisiin. Tiedän: turha toivo julkisella, ja yksityisesti minulla ei ole varaa.

 

Muita sairaustapahtumia

Minulla on ollut kahdesti molemminpuolinen massiivinen keuhkoembolia, ensimmäisen kerran alle 40-vuotiaana ja toisen kerran vähän yli 40-vuotiaana. Syön jatkuvasti Marevan-verenohennuslääkitystä. Minulla ei ole geneettistä taipumusta veritulppiin, ja niiden syy jäikin vuosiksi arvoitukseksi.
Sittemmin kilpirauhaslääkärini teetätti minulla erinäisiä verikokeita (mm. Hcyst ja S-hs-CRP), joista selvisi, että kehossani jyllää matala-asteinen tulehdus. Nykytietämyksen valossa monet tutkijat sanovat masennuksenkin johtuvan aivojen matala-asteisesta tulehduksesta välittäjäaine-epätasapainojen sijaan. Tämä siis saattaisi olla avain koko "pakettiini".
Tiedän tasan tarkkaan, miten minun pitäisi hoitaa itseäni - en vain saa mitään itsestäni irti. Turha siis valittaa.

---------------

Päivitys 13.4.2018
Järkyttävää lukea tätä ja tajuta, että olen lähes täsmälleen samassa pisteessä, kuin neljä vuotta sitten. En edelleenkään hoida itseäni mitenkään; en harrasta liikuntaa ja syön epäterveellisesti. Kaiken lisäksi alkoholinkulutukseni on viime vuosina lisääntynyt huomattavasti. :o

 

Yksinäisyys

Älä käsitä väärin, viihdyn erinomaisesti yksikseni. En minäkään haluaisi olla kanssani, jos olisin joku muu. Kuka muka haluaa olla kroonisen pessimistin kanssa, joka vastaa aina kaikkeen uuteen: "Ei" ja jolla ei ole koskaan varaa käydä missään? Ei kukaan.
Olisi kuitenkin kiva, kun joku edes joskus kysyisi, mitä minulle kuuluu. Mitä minulle OIKEASTI kuuluu. (Minähän olen mestari vetämään roolia, ei se ole sinun vikasi.)

Miten tähän on tultu? Aikoinaan minulla oli paljon ystäviä. Tai no, paljon ja paljon. Normaalisti. Muutamia. Suurin osa katosi siinä vaiheessa, kun erosin ensimmäisestä miehestäni. Toinen mieheni puolestaan eristi minut tehokkaasti ulkomaailmasta, meidän suhteeseen ei muita kaivattu.

Totuuden nimissä on sanottava, että olen huono ystävä. En minäkään huomaa kysellä toisten kuulumisia, ja puhun liikaa omista asioistani kuuntelematta toista. Minulla on 2-3 entistä ystävää, jotka eivät tätä nykyä halua olla missään tekemisissä kanssani. En siis todellakaan ole mikään pulmunen.
Tämä blogi olisi pitänyt perustaa jo kauan sitten. Olen vuosia "kaatanut" ongelmani ystävieni niskaan, puhunut samoja asioita uudestaan ja uudestaan. Ja sitten ihmetellyt ihmisten  etääntymistä. Ymmärrän, ettei kukaan jaksa kuunnella sellaista loputtomiin.

Lapsuudenystävistäni ei ole elämässäni jäljellä oikeastaan ketään - toki jokunen heistä on FB-kaverini, mutta he eivät tiedä elämästäni juuri mitään. Tämänhetkisiin ystäviini olen kaikkiin tutustunut ensin netissä, sitten livenä. Vanhimmat ystäväni ovat 10 vuoden takaa, tuoreimmat parin vuoden. En osaa sanoa, ovatko he oikeasti ystäviäni - ennemmin ehkä kuitenkin kavereita. Ystävä on niin vahva sana.

 

 

 

d2775d10-2f00-4788-a05a-0509e12bd326_zps