Todellisuus

Keski-ikäinen, yli 40-vuotias kolmen lapsen yksinhuoltajaäiti.
Kahdesti naimisissa, kahdesti eronnut, lapset toisesta avioliitosta.
Kerrostaloasukki. Kissan seuraneiti ja palvelija.
Paljon matkustellut, kielitaitoinen, ulkomailla asunut maailmankansalainen
(tai ainakin kuvittelee olevansa).

Akateeminen, työtön, masentunut, ylipainoinen, yksinäinen, eronnut, sinkku.
Pahasti eksyksissä. Uskonsa itseensä menettänyt.

Käytän blogissa itsestäni nimeä Celene.

 

---------------


Päivitys 16.2.2016:
En ole enää työtön enkä sinkku. Tällä hetkellä elämä hymyilee. Olen erittäin onnellinen ja kiitollinen ihan kaikesta. 
Jonkinlaista päivitystä löytyy täältä.

Päivitys 13.4.2018:
En ole enää kerrostaloasukki. Asun yhdessä Visan ja kuopukseni kanssa pienkerrostalossa; vanhimmat lapset muuttivat jo omilleen. Kissa muutti Keskimmäisen luo.

 

Kulissi

Kerron kaikille tuntemattomille tekeväni töitä kotona ja opiskelevani. Olen viimeksi ollut säännöllisessä työssä 2000-luvun alkupuolella. Palasin jonkin aikaa sitten yliopistoon, ja sain alemman korkekoulututkinnon valmiiksi keväällä 2014. Sen jälkeen jäin pitkälle sairauslomalle. Tälläkin hetkellä minun pitäisi ihan oikeasti tehdä gradua ja valmistua maisteriksi niin kovalla vauhdilla, että hitaampaa huimaa.

 

---------------

Päivitys 13.4.2018:
Jätin maisteriopinnot suosiolla kesken päästyäni opiskelemaan ihan muuta alaa. Valmistun tänä keväänä uuteen ammattiin. Olen ollut säännöllisen epäsäännöllisesti takaisin työelämässä syksystä 2015.

 

 

Elämäni reunalla

Koen, että olen elänyt vuosia reunalla. Olen liian sairas töihin tai opiskelemaan, liian terve hoidettavaksi saati eläkkeelle. Tuntuu, että olen viimeisen vuosikymmenen koko ajan odottanut jotakin: joko omaa hoitoani tai lapseni hoitoon pääsyä; sitä että elämä jonkin ihmeen kautta viimein muuttuisi helpommaksi.
Taloudellisesti elämämme on jatkuvaa nuorallatanssia, elämme kädestä suuhun. En harrasta mitään, olen aivan liikaa kotona - näin on ollut siis jo vuosia. Tunnen kutistuneeni ihmisenä tänä aikana, tähteni on himmennyt. Lapset menevät kaiken edelle, ja olen surullinen, kun en voi antaa heille kaikkia niitä kokemuksia, mitä haluaisin.

Joskus minusta tuntuu, että olen elänyt ainakin sata vuotta. Olen nähnyt tämän elämän jo, enkä enää usko minkään omalla kohdallani muuttuvan paremmaksi. En ole suuremmin kiinnostunut elämään, mutta en uskalla kuollakaan: en uskalla tehdä itselleni mitään. Olen elossa ainoastaan lasteni vuoksi. En tee itselleni mitään, koska en halua heidän jäävän orvoiksi. Jos lapsia ei olisi, olisin todennäköisesti jo köyden jatkona tai kassialmana jossakin ojassa.

Häpeän itseäni ja elämääni, sitä etten kykene nousemaan täältä. Ymmärrän, että elän menneisyydessä - en pääse siitä irti enkä jaksa enää edes yrittää. Antakaa anteeksi, lapset.

Kun jätän tämän maailman, minusta ei jää jäljelle mitään. Tämä blogi jää.

 

---------------

Päivitys 13.4.2018
Olen päässyt aika hyvin elämässäni eteenpäin sitten tämän alkuperäistekstin kirjoittamisen. Elin aikuisen elämäni onnellisinta aikaa pitkään vuosina 2015 - 2016. Asiat eivät ole nytkään hullummin, mutta kun uuden parisuhteen alkuhuuma on jo taaksejäänyttä elämää, olen taas merkillisen alakuloinen ja käyn terapiassa. Pohdin paljon läheisriippuvaista puoltani.