Kello soi puoli seitsemän. Lapset käyvät pesulla, tarjoan aamupalaa.
He lähtevät kouluun, jään yksin.

Sairauslomani päättyi eilen. En tiedä, mikä olen. Olen yliopistossa poissaolevana kirjoilla, joten en voi olla työtön. Mutta en kuitenkaan ole opiskelijakaan, sillä en vieläkään jaksa opiskella. Tästä tulee vielä ongelma.

Oikeasti pitäisi pestä pyykkiä, avata kylppärin viemäri, täyttää tiskikone, siivota kissan vessa, viedä pieneksi käyneitä vaatteita UFF:n keräyslaatikkoon, viedä kesätavaroita varastoon, tehdä ruokaa, maksaa laskuja, soittaa muutama puhelu, käydä kävelyllä, koska aurinko paistaa...

Päätä särkee. Menen sängylle pitkäkseni. Avaan tietokoneen.
Päivän ohjelma onkin sitten sillä sinetöity. Katson elokuvan. Mother and Child. Itken.

Kirjoitan pari sähköpostia. Peruutan Kuopuksen toisen harrastuksen.
Olisi parempi, jos en kirjoittaisi sitä toista viestiä, mutta pitäähän minun olla ystävällinen ja hauska oma itseni. Jos en kirjoita, hän ajattelee, että mökötän tai olen muuten vain hankala. (Mitä väliä, mitä hän ajattelee?) Pyydän vitsikkään reippaasti, että Se Mies toisi minulle työmatkaltaan hajuvettä.

Piilotin eilen Facebook-profiilini, jotta voisin alkaa Elää Elämääni. Jossakin muualla kuin netissä, tietokoneen äärellä. Ja mitä teenkään? Tottakai perustan blogin - niinhän tekee jokainen, joka haluaa vähentää netissä roikkumista!

On jo iltapäivä. Pitäisi tehdä ruokaa. Olen yhä tässä ja katson, miten tämäkin päivä lipuu ohitseni.