Olisinpa kirjoittanut tänne silloin, kun marraskuussa olin kaikkein onnellisimmillani. Voisin tarkastella tekstiäni ja ihmetellä, mitä oikein tapahtui, ja miten tässä näin kävi. Nyt ilmassa on pettymystä omiin odotuksiin ja siihen, että olen jättänyt huomioimatta mulle suoraan kerrottuja tosiasioita. Olen mielummin ollut omassa kuvitelmassani kuin todellisuudessa.

"Tosiasioiden hyväksyminen on viisauden alku." Tosiasioita ei voi eikä pidä sivuuttaa. Vaikka nyt harmittaakin, tosiasia on, että minä ja Visa viihdytään erinomaisesti toistemme seurassa. Meidän on tosi helppo jutella, ja yhdessä oleminen on älyttömän luontevaa. Visa on tehnyt mulle kaikin puolin hyvää: puhunut mulle niin kauniisti ja aidosti, että jopa minä uskon, kun mulle sanotaan ihania asioita, enkä säikähdä sitä imarteluna. Kohdellut mua niin kauniisti, etten tiennyt semmoista olevan olemassakaan. Rakastelu on taivaallista... Kaikki tämä on tehnyt todella hyvää mun itsetunnolle; tunnen, että Visan kanssa musta tulee parempi versio itsestäni. Väistämättä mielessä on käynyt ajatus, että mitä jos mua olisikin kohdeltu näin ne kymmenen vuotta, jotka mua kohdeltiin huonosti, miten toisin elämä olisi voinut mennä. Onneksi sain tämän kokemuksen nyt.

Meidän suhde ei todellakaan ole huono. Meitä vaan erottaa yksi perustavanlaatuinen asia: Visa on polyamorinen. Hän haluaa kaksi naista elämäänsä, ja näiden kahden naisen välille vähintään ystävyyden, ja toki he saavat toisiinsa rakastuakin, jos niin on käydäkseen. Olen halunnut kulkea avoimin mielin, uskoa, että ihmeitä tapahtuu. Olen tietoisesti välttänyt Visan miellyttämistä tässä asiassa, tietoisesti kuunnellut itseäni. Tiedän olevani mustasukkainen ja omistushaluinen. Ei sellainen sovi polyamoriaan, se on päivän selvää. Tiedän kuitenkin myös, että olen ollut joskus ihastunut naiseen enkä voi sanoa olevani umpihetero. Olen elänyt toivossa. Ajatus toisesta naisesta ei ole tuntunut pahalta, kun se ei ole konkreettisesti osunut mun elämääni. Ei mua ole kiinnostanut, mitä Visa tekee silloin, kun ei ole mun kanssa - hyvä vaan, että hänellä on kivaa. Näin siis tähän saakka.

Kun oikein mietin, oikeastaan mua taitaa harmittaa eniten se, että olen arvannut / päätellyt / vaistonnut asioita ennen kuin Visa on niistä kertonut. En pidä siitä - minusta asiat pitää kertoa suoraan. Tajusin jo aika pian ensimmäisen yhteisen viikonloppumme jälkeen, että jokin mättää. Luin merkkejä (mm. vessassa ihan liikaa hammasharjoja ja pyyheliinoja yksin asuvalle miehelle), mutta mulla oli myös hyvin vahva sisäinen tunne, etten tiedä jotain oleellista. Sen jälkeen kun arvaus on osunut oikeaan, toisen on niin helppo sanoa, että oli ihan juuri aikeissa kertoa asiasta. Uskon kyllä, että niin olikin, ja ymmärrän, että siinä vaiheessa oltiin jo puolin ja toisin niin ihastuneita, että kyllä sen halusi jatkuvan loputtomiin. Silti väkisinkin tuli vähän nenästä vedetty olo. Ikänsäkin Visa valehteli - hän on mua 19 vuotta vanhempi (antoi ensin ymmärtää että 11). En siitäkään suuttunut, sillä tosiasia on, että en olisi hänelle ikinä vastannut (treffipalstalla), jos olisin tiennyt hänen oikean ikänsä. Olen "aina" kammonut vanhemmilta miehiltä saamaani huomiota (jostain kumman syystä papat tykkää musta), ja on ollut tervettä huomata, että ihmisiä ne vanhemmat miehetkin on. :) Olen onnellinen ja kiitollinen tästä ihmisestä ja saamistani onnen hetkistä.

Mulla on tunne, että jos me nyt erottaisiin, se ei koskettaisi Visaa mitenkään, hän jatkaisi eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hän ei tunnu koskaan ikävöivänkään mua - milloin sitä ehtisikään, jos aina on seuraa? Tämmöinen totaalinen irrallisuus on mulle täysin uutta, ja vaikka se kiehtoo mua, se myös satuttaa. Joskus tulee tunne, että mä olen Visalle kuin nukke - näyttelyesine, sotasaalis. Eihän kukaan kai nukkeen kiinny, paitsi Lars. Ymmärrän samalla, että häntäkin pelottaa. Niin moni nainen on luvannut paljon ja sittemmin häipynyt.

Kun meillä on mun mielestä kaikki niin hyvin, enkä koe olevani polyamorinen ihminen, on todella vaikeaa ymmärtää, mihin kolmatta henkilöä suhteessa tarvitaan. Ymmärrän, että jollakin tapaa Visaa ei voi olla "täydellisen onnellinen" ilman toista naisystävää. Silti musta välillä tuntuu, että hän etsii jotain utopiaa... Toisinaan tuntuu myös, että polyamoria (tai ainakin tämä tapaus) on täydellinen ansa: toinen ei joudu koskaan kohtaamaan yksinäisyyttään ja kaipuutaan, kun taas toinen jää välillä täydellisen yksin. Helppo tekosyy pyörittää jatkuvasti uusia naisia, kun ei tämäkään sovi etkä sä tämänkään kanssa tullut toimeen. Ajoittain pelkään tulevani täydellisesti huijatuksi.

Tosiasia lävähti kasvoilleni vähän ennen vuodenvaihdetta. Visa kertoi, että myös hänen naisystäväehdokkaansa on tulossa ottamaan uutta vuotta vastaan kanssamme. Loukkaannuin todella; eniten kuitenkin siitä, että hän kertoi niin viime tingassa - toisaalta hän itsekin sai tiedon hyvin lyhyellä varoajalla. Olin jo ehtinyt uppoutua unelmaan ihanasta kahdenkeskisestä ajasta.  Oltiin jo oltu niin pitkään kaksistaan tässä suhteessa, että vaikka Visan polyamorisuus on ollut mulla tiedossa, niin olin ehtinyt luoda mieleeni "perinteisen" parisuhteen kuplan. Nyt se puhkesi kertaheitolla, ja ai että miten se teki kipeää! Olin ihan fyysisesti totaalisessa jumissa, joka paikkaan - varsinkin mahaan - koski hirveästi. Tuntui, että happi loppuu minä hetkenä hyvänsä. Silti en lähtenyt tilanteesta pois, vaikka olisi varmaan ollut viisasta, vaikka edes hetkeksi. Ihmetyttää, ettei edes alkoholi saanut mua rentoutumaan.

Seuraavana päivänä oli jo vähän rennompi olo. Juttelimme pitkään tämän toisen naisen kanssa, Visa jätti meidät siksi aikaa totaalisesti rauhaan. Ei mulla ole mitään tätä naista vastaan, olen vain ensimmäistä kertaa elämässäni tällaisessa tilanteessa, enkä vielä tiedä, haluanko jäädä tähän. Hämmästyin, että vaikka Visa ja tämä nainen ovat tunteneet jo monta kuukautta, he ovat tavanneet huomattavasti vähemmän kuin me. Löysimme fiiliksistämme paljon samankaltaisuutta ja tuntui hyvältä huomata, ettei omat havainnot ole tuulesta temmattuja. Ihan pakko on vielä sanoa, että jos Visa olisi kohdellut mua niin kuin (mun mielestä) kohteli tätä naista (enhän minä voi tietää, mitä he ovat etukäteen sopineet), mä olisi lähtenyt tästä suhteesta saman tien. Polyamoria on mulle täysin vierasta, mutta mun mielestä se ei mitenkään voi olla sitä, että yhtä "suositaan", toista kohdellaan vähän kuin ilmaa. "Onneksi" se olin (tällä kertaa) minä, jota suosittiin. Onhan tässä pureskeltavaa ja mietittävää, ja purematta en kyllä niele yhtään mitään.