No terveelle ihmiselle ei varmaan mikään. Mieli voi kuitenkin tehdä tepposet epävarmalle ihmiselle. Mulle suurimmat haasteet on tässä:

 

1) Tiedon puute

Tietoa saa tietysti kirjoista ja netistä. Samalla kun lukee, voi tehdä muistiinpanoja ja kirjoittaa muistiin ajatusketjuja - sitä varten se läppäri on keksitty.

Istunpa siis alas kirjoineni ja läppäreineni. Avaan kirjan, alan lukea. Ensimmäinen sivu sujuu hyvin. Kolmannella alan miettiä, mitä oikein olenkaan lukenut, en muista yhtään.
Palaan takaisin kakkossivulle. Luen kaksi minuuttia. Onkohan ne eiliset kalannahat vielä roskiksessa? Jos en kohta vie sitä, se alkaa haista järkyttävälle. Ai niin, mun piti lukea.
Oho, edistynpä hyvin, olen jo sivulla kolme. Tekisi kyllä vähän mieli kahvia. Vastahan sä joit kahvia. Mitäköhän mä juuri luin. Palaan takaisin kakkossivulle. Nyt keskityn oikeasti. Pakko lukea edes yksi luku.
Kurdilaisten kansanlaulujen kääntäminen Turkissa ja diiba daaba duuba. Huh kun nukuttaa. Jos ihan hetkeksi suljen silmät.
Neljän tunnin päästä olen sivulla kymmenen. Kirjassa on vain 300 sivua. Näitä kirjoja pitäisi lukea ainakin kymmenen. Tiedon puute kulminoituu ongelmaan nimeltä keskittymiskyvyn puute.

 

2) Taidon puute

En osaa keskittyä. En osaa painaa asioita mieleeni. En osaa palauttaa asioita mielestäni. En osaa hahmottaa kokonaisuuksia. En osaa jäsennellä asioita. En erota oleellista epäolennaisesta. En osaa enää alani termejä. En osaa olla tieteellinen. (Itse asiassa olen alkanut vihaamaan oman alani pseudotieteellistä lässytystä [anteeksi kollegat]. Lääketiede on tiedettä. Biologia, matematiikka, fysiikka ja kemia on tiedettä. Ei tämä meidän tikusta väännetty asia.) Enkä taida enää edes osata kieltä, joka on pääaineeni.
Pro gradu -tutkielma on harjoitustyö - sen ei tarvitse olla mestariteos. Minusta kuitenkin tuntuu, kuin työni arvostelisi Nobel-komitea, ja jos minua ei palkita, olen epäonnistunut. (Mahtoikohan tämä sittenkin kuulua tuonne neloskategoriaan.)

 

3) Ohjauksen puute

Minulla on graduohjaaja. Olen lukenut graduoppaita. Olen käynyt tieteellisen kirjoittamisen kurssin. Ja olen ihan pihalla. Tuntuu, että graduohjaajani puhuisi ihan eri kieltä. No kas, niinhän hän puhuukin. Mutta vaikka ymmärrän joka sanan, niin en ymmärrä mitään. Huh miten viisas hän on! Huh miten tieteellinen hän on! Missä on professori-suomi-professori sankirja?! Mitä pitäisi tehdä ensin? Ensin kai luetaan ja kerätään teoriapohjaa. Miten aineiston analyysi tehdään? Ai jotain omaa viisauttakin pitäisi kyetä tuottamaan? Apua, auttakaa, joku!

Monet kanssani opinnot yhtä aikaa aloittaneista ovat kertoneet saaneensa yliopistolta postia. Meitä gradun kanssa myöhästyneitä varten on kuulemma (ainakin jossakin vaiheessa ollut) erillistä ohjausta, johon heitä on kutsuttu. Miksi minä en ole saanut mitään kirjettä? Miksi minä en tiedä tästä mitään? (Soita nyt hyvä ihminen sinne yliopistoon äläkä enää odota.)

 

4) Uskon puute

Mä en kykene tähän. Mähän olen vain kotiäiti. Ei musta voi tulla akateemista, ei meijän suvussa kukaan ole akateeminen (ai niin, mullahan on jo alempi korkeakoulututkinto). Oon väsännyt tätä hemmetin gradua kohta 20 vuotta (enemmän tai vähemmän) - ei kukaan enää usko mun valmistumiseen. (Mitä jos edes sinä itse uskoisit?)

 

5) Tuen puute

Liippaa läheltä neloskohtaa. Kun valmistuin kandiksi, mun perhe ei reagoinut mitenkään. Ei mitenkään. Ei onnitteluja, ei kukkia, ei mitään. "Ai jaa, no, sehän on hienoa." Selvä. Älkää nyt ymmärtäkö väärin! Mun vanhemmat on hoitaneet varsinkin Kuopusta tosi, tosi paljon, jotta mulla olisi viikonloppuisin ja loma-aikoinakin mahdollisuus opiskella. Mutta kun tuntuu, että ketään ei enää oikeasti kiinnosta. (Miksi pitäisi kiinnostaa, eikö tärkeintä ole, että sua itseäsi kiinnostaa?)
(Koska olen vaikea ihminen, vanhemmat tietää, että inhoan kaiken maailman juhlia. Sitten kun mua ei huomioida ja juhlita, niin valitan selän takana. Reilua.)
Ystävät onneksi onnittelivat alemman korkeakoulututkinnon johdosta. <3 Mun tuen tarve on kuitenkin pohjaton, olen kuin pikkulapsi. Ja aikuisilla ihmisillä on omatkin elämänsä ja murheensa, ei ne voi mua paapoa.
("Oletko sä saanut tehtyä sitä gradua?", "Mitä sun gradulle kuuluu?" tai "Missä vaiheessa sun gradu on nyt?" -kysymykset eivät ole tukemista, ne on painostamista. :p
"Miten mä voisin olla avuksi?" "Katsottaisko yhdessä sitä rakennetta?" "Voisin hoitaa muksuja lauantaina, jotta voit lukea." Ne on tukemista. Anteeksi. Olen kiittämätön paskiainen.)

 

6) Ajan puute

Hah! Saa nauraa! Eihän mulla muuta olekaan kuin aikaa, ollut jo vuosia! Mutta koska kuvittelen, että aikaa on loputtomasti, jätän kaiken aina viime tippaan, mikä aiheuttaa sen, että aikaa onkin oikeasti enää tosi vähän (TE-keskuksen määritelmän mukaan).
(Ala nyt vaan tehdä sitä, mitä sä vielä odotat!)