Lasten kesälomaa on nyt mennyt viitisen päivää ja huomaan, että olen taas yksikseni kotosalla, kuten viime kesänäkin. Kuopus lähti mummolaan, ja vanhemmat lapset viettävät paljon aikaa kavereidensa kanssa. Esikoinenkin tuli siis kotiin, mutta hänelläkin on jo omat menonsa.

Mä olen jotenkin haikeilla mielin. Jotain ihme kesämelankoliaa, mitä lie. Odotan niin kovasti aurinkoa ja lämpöä, mutta sen sijaan meille nyt tarjoillaan sadetta ja tuulta.

Konettomuus ärsyttää edelleen, ennen kaikkea koska en heti pääse kirjaamaan tänne, jos jokin bloginpoikanen olisi tulollaan. Muistan, että olen tässä kesäkuun puolella unohtanut jo kaksi aihetta, joista olisin halunnut kirjoittaa. Toivottavasti ne palautuvat mieleen jossakin vaiheessa. Pitänee hankkia jonkinlainen muistikirja, johon saa heti ideansa talteen. Toisaalta vertaistukiryhmä tekee tehtävänsä - koen, että saan sinne purettua paljon sellaista, mitä ehkä ennen olisin kirjoittanut tänne. 

Vuodet vierii, talvet vaihtuu kesiin ja kesät talviin, mutta yksi pysyy: mun rahattomuus. Tämä kuluva viikko on ollut jälleen henkisesti aika rasittavaa, koska mulla ei vaihteeksi ole oikeastaan yhtään rahaa. Olen taas Esikoiselle velkaa huomattavan summan, :( mikä on kylläkin mennyt ihan ruokaan. Haaveilen, että voisin ostaa pimennysverhot sänkynurkkaukseeni ja parvekkeelle kirpparilta pöytäliinan ja jonkin koriste-esineen, mutta en tiedä, onko se tänäkään kesänä mahdollista. Jos toimeentulotukipäätös ei tule huomennakaan, niin en kyllä tiedä, miten tästä selvitään ensi viikkoon. Soitan sosiaalitoimeen huomenna, kun yhtäkkiä tuli tunne, että mitä jos mun hakemus ei ole edes mennyt perille. 

Mukavin hetki tässä alkukesässä oli ehkä päivä, jona laitoin tutkintotodistushakemuksen sisään. Vaikka olen saanut kandiopinnot valmiiksi jo yli vuosi sitten, niin konkreettisen paperin saan käteeni vasta nyt, vielä tässä kuussa. Hyvänä aikomuksenani on tehdä gradua sekä kesä- että heinäkuussa, ja tällä kertaa jopa uskon sen onnistuvan. Tilanne on nyt aivan toinen, koska mun on oikeasti lähdettävä kotoa, jotta voin etsiä tietoa ja kirjoittaa. Kumpaakaan ei oikein voi tehdä ilman tietokonetta.

Mulla on valtava halipula. Ja kun sanon halipula, niin tarkoitan tasan tarkkaan nimenomaan sitä, en yhtään sen enempää enkä vähempää. Mun niin tekisi mieli halata sitä yhtä miestä siellä vertaisryhmässä, mutta enhän mä tietenkään voi. Mä en voi olla ajattelematta, mitä selvänäkijä sanoi mulle tammikuussa pirtin pöydän ääressä selväksi puhutuksi suhteesta - tuolla ryhmässähän me istutaan juuri tuommoisen pöydän ääressä. Yritän kuitenkin pitää itseni ennakko-odotuksista tyhjänä, ja antaa elämän tuoda, mitä on tuodakseen. Asioiden edelle menemisestä ja tapahtumien pakottamisesta mulla on vain huonoja kokemuksia. Tässä rinnalla olisi kuitenkin tilaa, jos joku olisi tullakseen...

Olen tässä viime aikoina kokenut myös pari oppiläksyä omaan intuitioon luottamisesta. Jos joku ihminen heti alkuhetkillä tuntuu epäilyttävältä, voin luottaa, että hän tosiaan on sitä myöhemminkin. En halua olla tyly ihminen, mutta tästä eteenpäin en myöskään aio olla ystävällinen ihmisille, joille en aidosti halua sitä olla. Haluan pitää lähelläni ihmisiä, joiden lähellä on hyvä olla ja joiden kanssa voimme yhdessä kukoistaa.