Viime viikolla oli viimein kauan odotetun ja paljon puhutun hammasimplantaation aika. En ole aikoihin jännittänyt mitään niin paljon kuin sitä; bussissa matkalla poliklinikalle tuntui, että taju lähtee. Aikomuksena oli siis, että tällä kerralla laitetaan kaksi juuri-implanttia alaleukaan.

Olin aivan kauhusta kankeana hoitotuoliin istuessani, hiki vaan lensi. Pelkäsin, että puudutuspiikki osuu johonkin hermoon, tai että muhun sattuu, vaikka puudutetaankin. Puudutuspiikkejä taisi loppujen lopuksi mennä kahdeksan, enkä tuntenut yhtään mitään. Pikku hiljaa aloin rentoututa sen mitä tuossa tilanteessa ylipäätään voi. Pian toimenpiteen alettua kävi ilmi, että toinen aiotuista implantointikohdista olikin liian kapea, siihen ei implanttia tällä kertaa saataisi. Sen sijaan siihen tehtiin luusiirre, ja aiottu implantti voidaan laittaa puolen vuoden päästä, kun siirre on kunnolla luutunut. Yksi implantti saatiin kyllä paikoilleen. Toimenpide oli nopea, tunnissa olin ulkona salista.

Ensimmäinen ilta meni ihmeen hyvin. Ihmettelin, miten vähän haavat vuotivat ja kivuistakin selvisin lääkkeellä & kylmäpusseilla. Toisen päivän aamuna järkytys peiliin katsoessani oli melkoinen: suu oli sisältä ihan musta! :O Mustelmia ja hyytynyttä verta. Kävin varmuuden vuoksi näyttämässä suupolilla, missä tämän kerrottiin olevan ihan asiaan kuuluvaa (ottaen huomioon, että jouduin ennen operaatiota olemaan kolme päivää ilman verenohennuslääkettä, joten tässä vaiheessa vereni oli melkoisen paksua).
Kolmas yö operaation jälkeen oli pahin. Leukaa särki vietävästi, ja kipulääkkeen vaikutus ei kestänyt kuin 4-5 tuntia. Muiden lääkkeitteni vuoksi kipulääkettä ei kuitenkaan voinut ottaa määräänsä enempää - oli vain sinniteltävä kylmäpussien avulla. Tässä vaiheessa olin jo valmis lyömään hanskat tiskiin: nyt saa riittää oikomishoito mun osaltani! (Vaikka toki tiesin, ettei sitä oikeasti voi jättää kesken.) Miten pieneksi sitä tunteekaan itsensä,  kun on oikein kipeä. Miten ikävä olikaan yön pitkinä tunteina jotakuta, joka pitäisi hyvänä, halaisi ja lohduttaisi.
Neljännen päivän nukuin oikeastaan kokonaan (ja myös sen yön), ja viidentenä elämä alkoi pikku hiljaa voittaa. Kuudentena päivänä ei enää tarvittu kipulääkettä, ja seuraavana päivänä antibioottikuurikin loppui. Haavat umpeutuivat suunnilleen viikossa ja hampaatkin pystyi pesemään jo lähes normaalisti. Toipumisen loppupuolella kaulaan ja leukaan nousi kunnon mustelmat, jotka tuntuvat istuvan ihmeen sitkeässä. Peitän ne huivilla, ja jos joku ne huomaa, niin evvk, ajatelkoon mitä haluaa.

Syöminen on ollut mielenkiintoista. Olin etukäteen varannut kotiin lähinnä jogurtteja ja rahkoja, joita normaalisti en syö ollenkaan. Miten ihmeessä olin kuvitellut, että ne maistuisivat nyt?! Huh miten ällömakeilta ne maistuivat, ei tehnyt yhtään mieli niitä, vaan jotain hyvää suolaista. Tuntui aika vaikealta yhtäkkiä keksiä suolaista nestemäistä syötävää, kunnes viimein keksin: puurot! Voi miten hyvää voikaan olla vanha kunnon kaurapuuro maidon ja voisilmän kera! Maitotuotteet tekivät tuttuun tapaan tehtävänsä - maha turposi kivasti, mutta ei onneksi tullut kipeäksi, tai ehken vaan huomannut sitä, kun suussa oleva kipu kuitenkin vei päähuomion.

Tulevaa leuansiirtoleikkausta (joka taisi implantaatioprosessin hidastumisen vuoksi siirtyä ainakin 6kk eteenpäin, kuulen "tuomion" ensi vuoden alussa) ajatellen tämä oli hyvä "harjoitus". Nyt tiedän, mitä teen toisin: kutsun jonkun kotiin hoivaamaan niin minua kuin lapsiakin, ja teen etukäteen esim. sosekeittoja jemmaan. En tiedä, minä supernaisena olin oikein itseäni pitänyt, kun en ollenkaan ollut tajunnut etukäteen valmistautua siihen, etten ehkä operaation jälkeen kykenekään toimimaan normaalisti. Pienikin ponnistelu (astianpesukoneen täyttö) sai haavat "tykyttämään" inhottavasti.

Olen täälläkin toitottanut isoon ääneen, miten en pelkää kuolemaa. Ja pah! Kun peilistä katsoi sysimusta suu eikä kipua päässyt mitenkään pakoon, niin väistämättä tuli mieleen, että tässäkö tämä nyt oli, tähänkö se nyt loppuu. Pelotti sulkea silmät, jos en enää avaisikaan niitä. Pelkään siis kuolemaa enemmän kuin olin tiennytkään; hyvä palautus maanpinnalle tavallisten kuolevaisten joukkoon. ;)