Visa ja mä ollaan oltu yhdessä yli kaksi vuotta, ja yksi asia on ja pysyy: mun on vieläkin vaikea luottaa hänen täysin, ja se saa mut ajoittain tosi surulliseksi. En ole koskaan puhunut tästä Visan kanssa suoraan, mutta luulen, että hän kyllä väistämättä aavistaa tämän. Huomaan, että katson suhteessamme enemmän mennyttä kuin tätä hetkeä tai tulevaa ja annan menneen määrittää tätä hetkeä. Luottamuspula nimittäin syntyy siitä, että ennen minua hän on pettänyt käytännössä jokaista naisystäväänsä. Tähän kun yhdistää sen, että hän on polyamorinen, ja tiedän hänellä olevan haku päällä, niin pelkään koko ajan pahinta: sitä että hän puuhastelee selkäni takana. Pelkoni on järjellä ajateltuna paitsi typerää ja hullua, myös todella epäkunnioittavaa - ja hyvin inhimillistä. Olen koko suhteemme ajan nähnyt, kokenut ja tuntenut, että Visa on mulle uskollinen. Hän tekee sen ihan omasta valinnasta ja tahdostaan, ei mun painostuksesta (tosin en edes usko, että kukaan olisi painostaen uskollinen). Hän itse sanoo sen olevan äärettömän helppoa mun kanssani, niin helppoa, että naurattaa. Silti hyvin usein epäilen enkä usko, että hän on oikeasti onnellinen. Olenko siis vainoharhainen?

Silloin kun mulla on huono fiilis, tarkkailen Visaa ja suhdettamme lähes tauotta. Vaikka olen läpi tämän blogin höpöttänyt alkuhuuman päättymisestä (siinäkin vaiheessa, kun me oltiin tunnettu muutama viikko! :o) niin nyt, kun alkuhuuma on oikeasti väistämättä ohi, mua huolettaa, tarkoittaako se, että rakkauskin on ohi. Niin paljon on muuttunut sen jälkeen, kun muutettiin yhteen. Yhtäkkiä musta tuntuu, että olen välillä yksin tässä suhteessa. Kumpi meistä hyppäsi pois samasta veneestä?

Tiedän, että Visa rakastaa mua; tunnen sen. Visa sanoo sen mulle lähes päivittäin tavalla tai toisella. Uskallan kuitenkin väittää, että hänen tunteensa ei välttämättä näy hänen toiminnassaan. Olen miettinyt todella paljon, kuvittelenko vaan, vai onko asia todella totta. Huijaisin itseäni jos väittiäisin, että mikään ei ole muuttunut. Osaan nimetä lähes päivälleen, milloin muutos alkoi, ja siitä on jo pitkä aika. En pysty ummistamaan silmiäni tältä, vaikka tahtoisinkin. En enää näe rakkautta jatkuvasti hänen katseestaan, niin kuin ennen. Hän ei enää palvo mua niin, että tuntisin jatkuvasti olevani kuningatar. Hän koskee mua sängyn ulkopuolella harvemmin  kuin ennen. Hän tekee entistä harvemmin aloitteen seksiin... Joskus tuntuu, että me rakastellaan vain, jos mä teen siihen aloitteen. Yhtäkkiä silläkin on merkitystä, kuka sen aloitteen tekee, vaikka mä olen aina ollut meistä aloitteellisempi. Ja jos jää tuijottamaan vain muutoksiin, niin näkeekin vain ne.

Tiedän senkin, että rakastan Visaa. En voi kuvitellakaan elämääni ilman häntä. Tunnetasolla olen välillä kuitenkin jotenkin hukassa. Mun on joskus vaikeaa saada kiinni siitä ihanasta lämpimästä aallosta, että me ollaan pari ja että me kuulutaan yhteen. Se on tosi pelottavaa, ja onneksi ohimenevä tila. Oon nyt pari viikkoa muutenkin ollut selvästi enemmän allapäin kuin pitkään aikaan. Tiedän myös, että parisuhteessa on eri vaiheita. Ehkä tämä on sitä vaihetta, jolloin symbioosi päättyy? Mä oon niin pettynyt, että edes kelailen tämmöisiä ajatuksia. Tänhän piti olla vuosisadan rakkaustarina ja kestää ikuisesti. Mut satukirjat on erikseen, arki tulee kaikille.

Ymmärrän, ettei semmoista suhdetta olekaan, missä palvonta jatkuisi loputtomiin, sillä se vie todella paljon energiaa ja uuvuttaa. Ymmärrän senkin, että suhteen muuttuminen on luonnollista ja väistämätöntä. Oon kuitenkin todella surullinen siitä, etten enää tunne, näe enkä koe Visan rakkautta ihan koko ajan. Ihan kuin se olisi olemassa vain "tiedostona", ei tunteena. Oon surullinen siitäkin, että Visan sanat ei mulle aina riitä, sillä en usko niitä ilman "merkkejä". Merkkejäkin on kuitenkin paljon: me rakastellaan yhä usein ja puhutaan edelleen paljon. Viihdytään yhdessä, ja meillä on yleensä kivaa yhdessä Tosin me ei tällä hetkellä juurikaan tehdä mitään yhdessä. Ei me silti karilla olla, kaukana siitä. Kyllä se rakkaus on - se on vaan arjessa välillä hiljaisempaa, mut mun sisäinen draamankaipuuni haluaa sen olevan aina näkyvänä pinnassa. Jos rakkaus ei "huuda" olemassaoloaan, sitä ei muka ole olemassa.

Tunnen itseni ja tiedän, että pakenen herkästi vaikeita hetkiä. Mietin, onko tämä vaikea hetki täysin omani, vai onko Visallakin vaikeaa? Ajatteleeko hänkin hiljaa mielessään tämänkaltaisia ajatuksia? Mietiikö hänkin, onko meillä tulevaisuutta? Kun kysyn, hän ilmaisee hyvin selkeästi, että haluaa olla mun kanssa nyt ja aina. Ihan niin kuin minäkin hänen.
Joku viisas on sanonut, että on vain kaksi tunnetta, rakkaus ja pelko. Näin ollen mä elän rakkaudesta huolimatta välillä ihan liikaa pelossa, ja silloin on vaikea saada tunnetasolla kiinni rakkaudesta.Sitten ihmettelen, kun en saa nukutuksi, ahdistaa ja joka paikkaan sattuu, ja näen vain kaikki "puutteet". Miten tästä palataan takaisin omaan valooni?

 

 

 

=================================================================================

Ihmettelen, mihin blogin arkisto on hävinnyt. En tiedä, onnistuuko lukijoilla kirjoitusten selaaminen uusimmasta vanhimpaan; mulla tabletilla näyttäisi onnistuvan, muttei tietokoneella. Olen kumminkin pitänyt tätä blogia vuodesta 2014, joten ärsyttää, ettei vanhat tekstit näy blogiarkiston vuosiluettelossa.