Mihin jäinkään viimeksi...  Niin, olin siis mennyt vähän yli parikymppisenä naimisiin Pekan kanssa, jota en ollut rakastanut enää edes naimisiin mennessämme. Olimme olleet naimisissa vuoden verran, olin kuoliaaksi tylsistynyt eläessäni jonkun muun elämää, hain ulkomaille opiskelemaan ja pääsin. Mikä ihana pakotie! Olen jälkeenpäin monasti ajatellut, että teinköhän jotenkin alitajuisesti jo siinä vaiheessa lopullista eroa. Lähtöä edeltävinä päivinä ja öinä itkin nimittäin aivan hulluna.

Jännityksenkaipuuni oli valtava! En tietoisesti lähtenyt ulkomaille miestäni pettämään, mutta herrajestas miten janosin seikkailua! Ja sitähän X-paikassa riitti joka kulman takana: miehiä oli niin paljon kaikkialta maailmasta, että oli varaa mistä valita. Näin ympärilläni vain kuhertelevia pareja, en kaivannut miestäni lainkaan ja halusin palavasti rakastua. ERITTÄIN huono yhdistelmä! Jo ensimmäisten viikkojen aikana monet miehet pyysivät mua ulos: oli chileläinen, perulainen, jordanialainen, palestiinalainen - aina mä kiltisti kieltäydyin.

Ihan ensin ihastuin kaverini kämppikseen, amerikkalaiseen Billiin. Bill oli niin älyttömän suloinen ja mukava, ja toivottoman rakastunut yhteen italialaiseen tyttöön, jonka isä ei halunnut amerikkalaisnuorukaista lähellekään tytärtään, ja viimein tyttö joutui lähtemään kotiin paikasta X. Piiritin sydänsuruista Billiä monta viikkoa kuin kissa kuumaa puuroa, ja lopulta oltiin siinä pisteessä, että päädyin hänen viereensä nukku--- anteeksi, lohduttamaan häntä. Yhtään mitään ei oikeastaan tapahtunut. Hän oli kammottavassa flunssassa, joten lähinnä halailtiin ja pussailtiin. Olisi hän enemmänkin halunnut, mutta mä en suostunut. Siitä huolimatta olin onneni kukkuloilla, tuntui, että olin valloittanut Mount Everestin. No, se harmiton juttu loppui siihen yhteen yöhön, minkä jälkeen jatkoimme edelleen kavereina.

Asuin sisäoppilaitoksen asuntolassa, jossa oli kaikki opiskelijoiden tarvitsemat fasiliteetit kirjastosta ruokakaupan kautta discoon. Eräänä yönä heräsin siihen, että naapuri pahoinpiteli taas vaimoaan. Mietin, mitä ihmettä tehdä - en uskaltanut soittaa poliisille, koska olin siinä käsityksessä, että heihin ei ollut luottamista paikassa X.
Olen monta kertaa jälkeenpäin ajatellut, että oliko tuo huono enne omasta tulevasta suhteestani. Luulen, että olisin minä sinä yönä päätynyt kenen vieraan miehen seuraan hyvänsä, "kohtaloni oli sinetöity". Olen todellakin oppinut oppiläksyni: pettämisestä ei koskaan seuraa mitään hyvää.
Lopulta lähdin huoneestani väkivallan ääniä pakoon asuntolan discoon. Siellä minua tuli hakemaan tanssiin eräs nuorimies (johon tässä blogissa useimmin viitataan sanalla Exä), joka oli aiemminkin mua katsellut. Koska mua oli katsellut myös muuan toinen mies (joka oli kylläkin söpö, mutta liian pelottavasta kulttuurista kotoisin) ja jonka näin taas mua lähestyvän, oli helppoa lähteä tanssimaan tämän ensin hakemaan tulleen kanssa. Mies oli erittäin hyvä tanssimaan, hyvin kohtelias ja kiehtovan eksoottinen. Sinä yönä tanssimme melkein aamuun asti, ja hän saattoi minut huoneeni ovelle. Muistan, että mua nauratti kovasti, kun hän halusi antaa mulle hyvän yön suukon: mulla oli korkokengät jalassa, ja hän joutui varvistamaan, että ylettyi antamaan suukon huulilleni. :)  Yksin nukkumaan mennessäni väkivallan kauhun äänet olivat jo pyyhkiytyneet mielestäni, ja olin orastavan toiveikas.

Kävi juuri niin kuin olin salaa hiljaa mielessäni toivonutkin: tuo mies alkoi piirittää minua. Käytiin elokuvissa, käytiin tanssimassa, käytiin syömässä. Hän opiskeli viereisessä instituutissa koko tutkintoa (ei siis ollut vain vaihto-oppilas kuten minä), oli tullut paikkaan X mua jo paljon aiemmin, joten oli kivaa, kun hän esitteli kaupunkia ja osasi liikkua vaivatta joka paikkaan. Hän oli älykäs, hauska, sanavalmis, kohtelias, eksoottinen... Oi mikä ihana annos jännitystä elämään! Torjuin kuitenkin sinnikkäästi hänen lähentely-yrityksensä, sillä houkutuksesta huolimatta pidin edelleen periaatteistani kiinni. Pettäminen ajatuksenakin oli mielestäni sietämätöntä. Hän tiesi, että olen naimisissa.

Kuinkas sitten kävikään? Mies katosi! Ei tullut enää koputtelemaan eikä lähettänyt terveisiä yhteisten tuttujen kautta. Riuduin ikävissäni ja elämä oli taas kuollettavan tylsää. Vaan mitä teinkään minä?! Lähdin kolkuttelemaan hänen ovensa taakse! Sen jälkeen se olikin sitten menoa. Kaikki pyhät periaatteni lensivät romukoppaan, ja meistä tuli pari. Täytyy muistaa, että vaikka olin kiusoitellut miehiä urakalla lähes koko elinikäni, olin edelleenkin ollut intiimisti ainoastaan yhden miehen kanssa, oman aviomieheni. No, tämän uuden miehen kanssa seksi olikin sitten jotain ihan muuta, ja minä erehdyin luulemaan mieletöntä fyysistä vetovoimaa rakkaudeksi. En varmasti ole ainoa kokematon nainen, jolle niin on käynyt. Luulin olevani rakastunut, mutta näin jälkeenpäin on helppoa sanoa: en minä rakastunut, minä hullaannuin.

Tajusin kyllä aika pian, että miehessä oli outojakin piirteitä, mutta ne oli niin helppoa selittää pois kulttuurieroilla. Hän kiivastui (muille kuin mulle) todella kummallisista asioista ja tuntui etsivän kaikkia mahdollisia tilaisuuksia kunnon katutappeluihin. Minusta se oli aivan järjetöntä. Hän oli myös mustasukkainen, ja sain usein noottia muiden miesten katselemisesta, vaikken itse asiassa edes katsellut miehiä, vaan heidän daamiensa asuja. Hän sai kyllä nauraa muille, mutta auta armias, jos joku nauroi hänelle! Ei turhaan sanota, että rakkaus on sokea - minusta se on myös puoli kuuro: luulin hälytyskelloja hääkelloiksi. Kardinaalivirhe! Voi miten monta kertaa olenkaan jälkeenpäin toivonut, että olisin tajunnut jättää tämän suhteen siksi, mitä se oli: lomaromanssi! Miksi ihmeessä minun piti alkaa vääntää avioeroa ja uutta avioliittoa samaan syssyyn? Olisinhan minä yksinkertaisesti voinut vain erota ensimmäisestä miehestäni ja katsoa rauhassa, mitä tämän uuden kanssa tapahtuu. Vaan ei...

Tulin jouluksi kotiin, mutta en vielä kertonut aviomiehelleni mitään uudesta suhteestani. Mulla oli ihan kamalan paskat fiilikset koko joulun ajan (syystäkin!), oli ihan kamalaa vetää roolia (hassua, että meidän joulut alkoivat noin - ne myös päättyivät noin, siitä ehkä myöhemmin lisää). Miehen oli ollut kova ikävä, hän kaipasi läheisyyttä, ja mä en enää antanut hänen koskea itseeni sormellakaan... En muista, milloin lopulta kerroin asiasta - olisiko ollut vasta pääsiäisenä. Minunhan piti alunperin tulla lopullisesti kotiin jouluksi, joten kaikille oli järkytys, kun kerroin jääväni myös kevätlukukaudeksi kyseiseen paikkaan. Lukuvuoden päätyttyä palasin Suomeen, laitoin avioeron vireille ja etsin asunnon. Uusi miesystävä tuli Suomeen lyhyelle lomalle, minkä jälkeen palasimme yhdessä loppukesäksi paikkaan X. Tulin takaisin Suomeen vasta kun seuraava syyslukukausi oli jo alkanut, ja tästä alkoi uuden miehen kanssa etäsuhdevaihe. Tuohon aikaan ei ollut olemassa kännyköitä, Skypestä puhumattakaan, joten kirjeet lenteli puolin ja toisin.
Yhtäkkiä yllättäin uusi mies olikin Suomessa. Hän oli anonut opinnoista vapaata, kun ei enää kestänyt ikävää. Jätimme oleskelulupahakemuksen, mutta muutaman kuukauden kuluttua mies oli totaalisen ahdistunut vastauksen odotteluun. Se oli todella ankea talvi. Meille sanottiin, että oleskelulupa tulee todennäköisesti kielteisenä, koska sitä on haettu "sääntöjen vastaisesti" kohdemaassa, eikä ennen maahan saapumista. Niinpä mies lähti takaisin paikkaan X äitienpäivänä, jona satoi lunta. Seuraavana kesänä matkustin paikkaan X, ja menimme naimisiin molempien suurlähetystöissä. Sen jälkeen asiat etenivätkin nopeasti. Miehellä oli oleskelulupa käsissään jo kuukauden kuluttua, ja niin hän muutti lopullisesti luokseni Suomeen.

Olen unohtanut niin monia asioita elämässäni, että tuntuu oudolta, miten hyvin muistan Suomeen paluun jälkeisiä fiiliksiä ajalta, jolloin mies ei vielä ollut tullut Suomeen. Odotin häntä samaan aikaan sekä innoissani että kauhuissani. Olin mielestäni kyllä jo tuolloin tajunnut, että en rakasta miestä, mutta tunnuin nauttivan kärsivän ja kaipaavan naisen roolin vetämisestä. Olin jo päättänyt, että kun olen jotakin aloittanut, niin vien sen loppuun. Enhän mä voinut "huvikseni" erota ensimmäisestä miehestä. Uskomatonta, että päädyin taas naimisiin aivan muista syistä kuin rakkaudesta. Uskomatonta, että jatkoin ja jatkoin, vaikka alusta alkaen näin, että tämä suhde on umpikuja. Ihan skitsoa, ei voi tajuta.

Mies haki opiskelemaan samalle paikkakunnalle kuin minä ja pääsi. Päivisin opiskelimme ja iltaisin teimme siivouskeikkoja. Rahasta oli koko ajan tosi tiukkaa. Miehellä ei ollut oikeastaan ketään kavereita minun lisäkseni, hänellä oli tylsää ja hän ikävoi vanhoja kavereitaan sekä paikkaa X. Mullakin oli koko ajan epämääräinen paha olo. Luulen, että jo silloin meistä kumpikin voi huonosti siinä suhteessa, mutta jostain syystä sitä ei voinut sanoa ääneen. Näin kuitenkin kitkuteltiin vuoden päivät, ja juuri kun olin ajatellut, että mun on pakko sanoa miehelle, että haluan erota, huomasin olevani raskaana...