Mieli on ollut koko päivän yhtä harmaa ja tyhjä kuin tämänaamuinen sumu. Kaiken pitäisi periaatteessa olla ihan hyvin. Pääsin vertaistukiryhmään, johon läheskään kaikki hakeneet eivät päässeet. Pääsin intialaisen päähieronnan kurssille, josta olen haaveillut vuosia. Sairauslomaa jatkettiin monta viikkoa eteenpäin, mutten osaa iloita siitäkään. Mikään ei tunnu miltään, kaikki on ihan sama.

Olen taas ollut viikkokausia vain kotona. Olen kulkenut viikkoja yötä päivää yöpaidassa, käynyt suihkussa ehkä kerran viikossa. En edes muista, milloin viimeksi olen tavannut Mayaa, Reettaa tai Mirandaa. Kaipaan kunnon tuulettumista, yhdessä nauramista. Ylipäätään sitä, että elämässä tapahtuisi jotain mielenkiintoista, ei sen tarvitsisi olla edes mitään kovin erityistä.
Käyn tosi harvoin missään viihteellä, kun tuntuu, että aina on pulaa joko rahasta tai seurasta. Suurin osa kavereista asuu muualla, eikä mulla oikein ole sellaista ihmistä, jolle voisi ex-tempore soittaa, että lähdetkö tuonne mun kanssa tänään tai joku päivä. Ei mua haittaa päiväsaikaan yksin käydä jossain, mutta yöjuoksuihin mua ei saa kyllä yksinään lähtemään, ei sitten millään. En muuten edes tiedä, missä keski-ikäiset täällä käy viikonloppuöisin. Toisaalta, eipä mua baareilu kyllä kiinnostakaan.
Teatteriin tai oopperaan olisi kiva mennä. En ole vuosiin käynyt kummassakaan; teatterissa taisin käydä viimeksi vuonna 2004... Järkytyin kun katsoin lippujen hintoja Boris Godunoviin, ei ole köyhän huvia ooppera. Oopperassa ja baletissa olenkin käynyt viimeksi kauan sitten, kun asuin ulkomailla. Itse asiassa mulla on jo tämmöiseen "kulttuuri-iltaan" asukin valmiiksi katsottuna - vain kutsu ja kutsuja puuttuu. :) Salaa tietysti toivon, että Se Mies kutsuisi mut.  :p  Tai mun veli, mutta sitä ei kyllä tapahdu ikinä.

Oli aika, jolloin miehet katsoivat mun perään ihaillen, naiset kadehtien. Nyt mua ei huomaa kukaan. Kuopus sanoi tänään, että näytän ihan Ihmeperheen Syndroomalta.  Se ehkä selittää paljon. :D