Olen varmaan ennenkin tästä valittanut, mutta valitanpa taas: mikä mussa on vikana, kun mulla ei ole lainkaan sisua? Tämä pistää miettimään erityisesti silloin, kun hakemalla hakee inspiraatiota oman elämänsä muuttamiseen siinä onnistumatta.

Katsoin viikonloppuna Oprah Winfreyn Super Soul Sundayn, jossa hän haastatteli 35-vuotiasta Amy Purdya. Amy menetti pernansa, munuaisensa ja molemmat jalkansa vähän polven alapuolelta ollessaan 19-vuotias. Vuoden 2014 paralympialaisissa hän sijoittui lumilautailussa pronssille ja kakkoseksi saman vuoden USA:n Tanssii Tähtien kanssa -ohjelmassa.

Jokainen Kaiken teoria -elokuvan nähnyt varmasti hiljaa mielessään miettii Stephen Hawkingin elämää. Mikä mieletön älykkyys ja elämänhalu hänellä onkaan vuosikymmenien vaikeasta kroonisesta sairaudesta huolimatta. Toki hänelläkin on ollut heikot hetkensä, mutta hän on selvinnyt niistä eikä ole luovuttanut.

Näitä "vaikeuksien kautta voittoon" -ihmisiä on maailmassa vaikka miten paljon. Mikä heitä yhdistää? Mitä sellaista heillä on, mitä mulla ei ole? Mikä mussa on vialla, kun mua vastoinkäymiset ei potki eteenpäin vaan lannistaa? Mitä järkyttävää mulle pitäisi tapahtua, että mun elämänjano heräisi - mielestäni olen jo  tähän ikään mennessä kokenut yhtä ja toista kurjaa, mutta silti olen täysin turta, mikään ei kiinnosta. Pelottaa ajatuskin siitä, että jotain vieläkin järkyttävämpää pitäisi tapahtua, että oppisin elämään tätä ainokaista elämääni täysillä. Ensimmäisen keuhkoveritulpan ja kuuden sairaalaviikon jälkeen olin kyllä täynnä hyviä aikeita (niin kuin aina), mutta ne unohtuivat nopeasti...

Yksi asia, mikä näitä "vaikeuksien kautta voittoon" -ihmisiä tuntuu yhdistävän on se, että heillä on selkeä intohimo: Amy Purdylla lumilautailu, Stephen Hawkingilla teoreettinen fysiikka ja kosmologia. Mikä on mun intohimoni? Mä en tiedä enää, tiedän vain, mikä se on ollut joskus aiemmin. Eikä mulla ehkä ole koskaan ollut yhtä pysyvää intohimoa, se on vaihdellut ajan myötä. Voisiko oman intohimon löytyminen olla avain mun toipumiseeni? Ehkä - tosin sen on oltava jotakin muuta kuin syöminen. :D (Tällä hetkellä on menossa vaihteeksi sellainen jakso, että tuntuu, että voin syödä mitä tahansa miten paljon tahansa.)

Toinen asia, mikä näitä ihmisiä yhdistää on se, että heillä on heitä tukevia ihmisiä ympärillään: sukua, puoliso, ystäviä ja/tai (maksettua) henkilökuntaa. Mä koen ainakin ajoittain olevani totaalisen yksin. En tarkoita kuulostaa marttyyrilta, mutta en edes muista, milloin mun vanhemmat olisivat viimeksi kannustaneet mua. En tarkoita olla epäkiitollinenkaan - he auttavat mua taloudellisesti ja hoitavat lapsiani, mutta puhun nyt henkisestä tuesta. Tajuan myös sen, että kun en enää ole lapsi, vanhemmat ei varmaan edes tajua, miten paljon kaipaisin kannustusta. Tuntuu, että kukaan ei enää usko minuun, ja kun kukaan ei usko minuun, tulee tunne, että miksi uskoisin itsekään (vaikka se olisi kaikkein tärkeintä). Toisaalta myönnän, että joskus saamani kannustus myös ärsyttää minua. On vaikeaa määritellä, minkälainen kannustus toimisi mun kohdallani. Ainut minkä tiedän varmaksi on, että en nouse tästä yksinäni.

Olen niin väsynyt tähän. En halua kuolla, mutta en myöskään elää tällaista elämää, kuin mitä elämäni on nyt. Tajuan, että olen ainoa ihminen, joka voi elämääni muuttaa, mutta tajuan myös, että en pysty siihen yksin. Toisaalta tää on aikamoinen pattitilanne, koska mulla ei ole varaa palkata itselleni ketään apuunkaan. Odottavan aika on niin pitkä - "enää" 1,5 vuotta, niin voin hakea uudestaan Kelan tukea terapiaan, ja tiedän, että sekään ei ole vastaus kaikkeen. Psyyken lisäksi tunnen, että mussa on edelleenkin jotakin myös fyysisesti rikki / epätasapainossa, enkä näillä elämäntavoilla ihmettele sitä ollenkaan. Itseään surkuttelemalla tilanne ei tosiaankaan parane, mutta oon ihan lukossa. Tiedän suunnilleen, mitä voisin tehdä, mutta joko en jaksa tehdä sitä yksin (muutamaa viikkoa kauempaa) tai minulla ei ole siihen varaa. Toistaiseksi tuntuu, että olen luovuttanut. Mun päällimmäisin ajatus on vaan: mä en ole mitään eikä musta tule mitään. Mun elämä meni jo eikä mulla ole mitään annettavaa kenellekään. Mukavan positiivista, vai mitä? Näitä "nauhoja" mä kuuntelen päivästä toiseen. Kuka ohjelmoisi mut uudelleen? Miten pääsisin ulos ajatusteni oravanpyörästä? Otanpa lisää kääretorttua sitä miettiessäni.

Kuva: Arthur Kip Herring