...on katalonialainen nuortensarja, jota Yle Teema esittää kaksi jaksoa peräkkäin joka ilta maanantaista keskiviikkoon. Olen ihan koukussa. Sarja on tajuttoman hyvin näytelty ja tehty. Se on täynnä ihanaa musiikkia. Se koskettaa ja tuntuu jossakin syvällä. Sarjan pääteemat ovat universaaleja: toivoa, ystävyyttä, yhteisöllisyyttä, lojaaliutta, rakkautta. Nyt kannattaa alkaa katsoa, kun kaikki jaksot on vielä Yle Areenassa.

On kai tää munkin elämäni omalla tavallaan sairaan kaunis. Olen viime aikoina miettinyt, miten monista asioista olen kaikesta huolimatta kiitollinen. Vaikka mun oikeasti olisi pitänyt syntyä prinsessaksi ;) niin olen kiitollinen, etten ole syntynyt maahan, jossa on nälänhätä, sota, tai jossa naisia saa kohdella miten huvittaa. Olen kiitollinen, että mulla on ollut ja on yhä sekä isä että äiti; että he eivät koskaan eronneet, enkä joutunut valitsemaan puolta. Olen kiitollinen, että olen saanut tuntea kaikki isovanhempani. Olen kiitollinen, että olen saanut nähdä maailmaa ja katsoa sitä toistenkin kulttuurien silmin. Olen kiitollinen, että opin Exältä kielen, joka on avannut mulle aivan uuden maailman varsinkin kirjallisuuteen ja musiikkiin. Olen kiitollinen siitä, että Se Mies avasi mulle tapaansa ajatella, joka on niin kovin erilainen kuin mun omani. Olen kiitollinen kaikesta, mitä hänen kanssaan sain kokea sekä kaikesta uudesta, mitä hän minulle näytti - sitä on valtavasti. Kiitän jokaisesta hetkestä ja hengenvedosta tällä planeetalla. On etuoikeutettua saada elää juuri tätä elämää.

Esikoinen on ollut paljon kotona viime aikoina. Olemme saaneet juteltua enemmän kuin aikoihin, ja olen ollut tosi onnellinen tästä kehityksestä. Tuntuu, että hän vihdoin ja viimein luottaa minuun. Hän täyttää tänä vuonna 18, minkä myötä huostaanotto päättyy. Täysi-ikäisenä hän saa tietenkin itse valita asuinpaikkansa, ja olemme jutelleet, että hän muuttaisi takaisin kotiin. ❤ Hän ei ole asiasta vielä ihan varma, mutta asia ei ole ihan vielä ajankohtainenkaan. Aiomme olla kesällä yhdessä niin paljon kuin mahdollista, ja sen jälkeen tehdä päätöksiä. Jos hän todella muuttaa kotiin, tarvitsemme mm. isomman asunnon.

Vaikka Esikoisesta tuleekin täysi-ikäinen, hän ei elämäntilanteestaan johtuen tosiaankaan pärjää vielä ilman aikuisen ohjausta. En siis missään nimessä halua hänen muuttavan omilleen. Sijaisperhe on sanonut, että hän saa kyllä asua sielläkin vielä, mutta miten ihanaa olisikaan saada hänet kotiin. Antaa hänelle kaikki se rakkaus, mitä en kyennyt antamaan silloin, kun hän sitä eniten tarvitsi. Tällä kertaa tähän rakoon ei kaivata ketään miestä suunnitelmaa pilaamaan...

Huomaa, että meillä on ollut pitkään kommunikointivaikeuksia Esikoisen kanssa. Lapsikulta on luullut, että minä en halua häntä takaisin kotiin. :( Hänelle oli suuri ja iloinen yllätys, kun sanoin, että totta kai haluan hänet kotiin! Yllättäen sisarukset eivät tunnu erityisen ilahtuneelta tästä ajatuksesta. En ole vielä oikein saanut selville, miksi molempien suhtautuminen on jotenkin nuivaa. Ehkä heitä pelottaa, että elämämme jatkuu samanlaisena kuin ennen huostaanottoa. Mitään takeitahan meillä ei mistään ole, mutta olisi kyllä valtava pettymys ihan kaikille, jos emme nyt kykenisi toimimaan toisin. Uskon, että onnistumme, kun jokainen antaa parhaansa.

Nyt kun Esikoinen on ollut enemmän kotona, en ole malttanut käydä vertaistukiryhmässä niin usein kuin haluaisin. Kerran viikossa on liian vähän. On vaikeaa selittää lapsille, minne oikein lähden - en halua kertoa totuutta, mutta en valehdellakaan. Kerroin muuten äidille, että käyn tuossa ryhmässä. Hänen reaktionsa oli erittäin ymmärtäväinen eikä ollenkaan torjuva, kuten olin salaa hiukan etukäteen pelännyt.

Se ryhmä on niin mainio! Olen todellakin löytänyt paikkani! Mua on niin hymyilyttänyt sekin, että jollakin tapaa lähes kaikki ryhmäläiset ovat jotenkin "syrjäytyneitä", vain harva käy töissä. Ryhmä on pieni, mutta mitä persoonia täynnä! Valtavan älykkäitä, kilttejä, keskustelutaitoisia, empaattisia - kertakaikkiaan ihania ihmisiä, suurimmaksi osaksi ehkä hiukan yllättäen miehiä. Olen ajatellut, että tämän ryhmän avulla minunkin on vihdoin ja viimein opeteltava suhtautumaan miehiin ihmsinä. 20 ikävuoden jälkeen he ovat koko elämäni ajan olleet mulle joko kumppani- tai panokandidaatteja, mistä ei ole ikinä seurannut mitään hyvää. Ja aina on pitänyt olla elämässä joku mies. Typerää. :p

Olen tyytyväinen ja vähän ylpeäkin siitä, miten hyvin olen päässyt irti Siitä Miehestä. On kuitenkin tunnustettava, että nyt ihan juuri eilen ja tänään on jossakin takaraivon takana mietityttänyt, mitä hänelle kuuluu. Olen huomannut näinä päivinä vilkuilevani taas puhelintani tavallista enemmän (vaikka siinä on estot päällä). Olen ihan varma, että hän ei enää ajattele minua lainkaan, enkä edelleenkään ole aikeissa tehdä yhtään mitään hänen suuntaansa. Kuitenkin samalla vielä vähän ärsyttää, että hänestäkään ei enää kuulu mitään. Tajuan, että tässä ei enää ole niinkään kysymys siitä ihmisestä luopumisesta vaan jonkinlaisesta haaveesta luopumisesta. Meillä kun olisi voinut olla kaikki niin hyvin, että miten ihmeessä me oikein onnistuttiin pilaamaan se ihan tyystin. Mieli ei ihan vielä halua luopua jossittelusta, vähän se vielä jaksaa yrittää. :)

Olen muuten tainnut vallan unohtaa kertoa, että sain jokin aikaa sitten raudat myös alahampaisiin. Jestas miten hankalilta ne tuntuvat! Niihin tarttuu ruoka paljon enemmän kiinni kuin ylähampaiden rautoihin ja tuntuu, etten saa millään pidettyä suuta puhtaana. Tuntuu, että mulla on nyt suussa niin paljon rautaa, etten kyllä tajua, miten hammaskirurgi saa tuonne sekaan istutettua vielä yhden implantin. Alaleuka oli rautojen laiton jälkeen myös paljon kipeämpi kuin yläleuka, ensimmäistä kertaa mulla meni poskienkin iho rikki.

Laihdutusprojekti on ihan retuperällä. En ole kauheasti edes jaksanut ajatella sitä. Pullaa olen vetänyt ihan surutta, ja sama jatkunee vielä ainakin pääsiäisen. Sen verran olen perääni katsonut, etten kuitenkaan ole kauheasti lihonutkaan, vaikka olo on kyllä ihan plösö. Viljat ei edelleenkään sovi mulle ollenkaan, kuten on jo moneen kertaan todettu.

Vaalensin muuten hiuksiani, ja kuukauden päästä vaalennan uudestaan vieläkin vaaleammiksi. Ja ei, kiellän jyrkästi tällä olevan mitään tekemistä Sen Miehen kanssa aiemmista pohdinnoistani huolimatta! Pohdin tätä pitkään, ja näen itselläni tulevaisuudessa Kate Winslet -tyyliset hiukset. On muutenkin jännää, että yhtä äkkiä tuntuu siltä, että tiedän tasan tarkkaan, miltä haluan näyttää ja miten pukeutua. Tarkoittaakohan tämä viimeinkin sitä, että olen kasvamassa aikuiseksi? :D

 

.