Mulla on jonkinasteinen korkean paikan kammo. Vaikka mua huimaa jo tuolilla seistessäni, en välttele "normaaleita" korkeita paikkoja, kuten vaikka (tukevia tiilisiä) näkötorneja. En ikimaailmassa menisi CN Towerin lasiselle näköalatasanteelle saati Grand Canyonin. Yritän olla tekemättä asiasta numeroa, ja niinpä käyn esim. huvipuistoissa korkeissakin laitteissa lasten kanssa. Jos tuntuu liian pahalta, laitan vaan silmät kiinni ja pärjään jonkin aikaa. Saan tästä jopa jonkinlaisia kicksejä, jälkeenpäin on hetken aikaa ihan voittaja olo! :)

Viime aikoina musta on tuntunut, että alitajunta on päättänyt koetella tätä korkean paikan kammoa. Näin nimittäin viisi yötä putkeen unia erilaisista korkeista paikoista.
Yhtenä yönä oltiin jossakin metron tapaisessa junassa, joka mennä vilisti korkeiden tolppien päällä maanalaisten tunneleiden sijaan, vähän niin kuin vuoristorata siis. Korkeus vaan oli päätähuimaava ja vauhti hillitön. Maisemat oli kullanvärisiä, ja mua pelotti ihan pirusti.
Pari yötä sitten olin aivan sairaan korkeassa nosturissa pilvenpiirtäjien kattojen yläpuolella rakentamassa uutta pilvenpiirtäjää jossakin futuristisessä kaupungissa. Mut oli kiinnitetty turvavöillä paitsi nosturin penkkiin, myös johonkin mieheen. Se mies oli ihan tuttu, ja aamulla vielä muistin, kuka se oli (mutta en tietenkään enää, damn). Pelkäsin aivan hemmetisti siinä vempeleessä, ja heräsin sydän hakaten yltä päältä hiessä.
Unissani oon myös lennellyt tän meidän talon yläpuolella. Se oli kyllä siistiä, eikä mua ihme kyllä edes pelottanut yhtään, sillä luotin lentotaitooni.

Viime yö oli toivottavasti päätepiste näille unille, sillä tällä kertaa seikkailtiin ihan maanpinnalla. Olin käymässä kotiseudullani Gerard Butlerin kanssa. Oli ihana kesäpäivä, ja Gerard tuoksui aivan sairaan hyvälle. Vähänkö mua nauratti, kun heräsin. Harmi että mä en ikinä näe seksiunia, Gerard olisi juuri sopiva niihin. :D