Olisin halunnut aloittaa uuden bloggausvuoden jollakin ihan muulla aiheella. Olisin halunnut hehkuttaa, miten viimein seison omilla jaloillani (viime vuoden lopussa jo vähän aikaa tuntui, että seisonkin!), julistaa uuden vuoden toiveita ja alkanutta tomintaa gradun suhteen. Taikauskoisena tuntuu, että ensimmäinen kirjoitus määrittää koko alkuvuoden tunnelmaa, luo sille karmaa. Onneksi edes horoskoopit lupaavat hyvää vuotta, muun muassa etenemistä "uralla" ja tosirakkautta loppuvuodesta. Toisaalta, onko sillä mitään väliä, mitä ne lupaa, kun en kuitenkaan usko niihin? :) Mutta jonkinlaista toivoa niistä ehkä kuitenkin saan.

Homma meni nimittäin niin, että mehän sitten vietettiin uudenvuodenaatto yhdessä, minä ja Se Mies. Eikä vain sitä iltaa, vaan neljä päivää ja kolme yötä. Ja kyllä, harrastettiin seksiä lähes kahden vuoden tauon jälkeen. En ole kehdannut kertoa kenellekään kaverilleni (nehän sanoi jo ajat sitten, että pimpsaa se vaan haluaa). Pakko myöntää, että ensimmäinen ajatukseni seksin jälkeen oli: "Tätäkö mä olen kaikki nämä vuodet kaivannut?" Ei siis mikään maata järisyttävä kokemus edelleenkään...
En häpeä enkä kadu, mutta kaulaani myöten suossahan mä taas olen. En sen seksin vuoksi, vaan sen vuoksi, että me ollaan taas Ihan Koko Ajan yhteydessä. Puhutaan monta tuntia päivässä puhelimessa ja päälle vielä lähetellään viestejä. Ja mitä enemmän me ollaan tekemisissä, sitä enemmän mä olen koukussa. Sitä enemmän toivon ja kaipaan. Mitä enemmän toivon ja kaipaan, sitä enemmän sattuu. Ja tajuan, että tässä ei ole mun kannalta mitään järkeä.

Mikään ei ole siis muuttunut. Mulle on edelleen päivän selvää, ettei Se Mies halua suhdetta mun kanssani. Mussa ei kuulemma ole mitään "vikaa", mutta en vain asu siellä missä hän. Edelleenkin ymmärrän, että hän pitää minua läheisenä ystävänä, ei muuta.
Mä puolestani olen ihan rähmällään ja täysin "alaston". Olen kertonut (taas!) suoraan omista tunteistani ja toiveistani ties miten monta kertaa. Hän kyllä tiedostaa ne ja yrittää ottaa ne huomioon, mutta aina ei vain mene niin sanotusti putkeen - hän loukkaa mua tahtomattaan. Vai pitäisikö sanoa, että en vaan voi sille mitään, että mua loukkaa, että hän etsii aktiivisesti seuraa. Totta kai mä tajuan, että hän on sinkku eikä hänellä ole aikomustakaan olla loppuelämäänsä yksin (ei mullakaan), mutta...
Mä vaan niin haluaisin, että me voitaisiin olla pari. Mun mielestä me sovitaan niin hyvin yhteen, niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Ei me erottu siksi, että tunteet kuoli vaan olosuhteiden ja umpikujan vuoksi. En pääse tästä yli enkä ympäri, ja se tekee meidän ystävyydestä melko mahdotonta. Mahdotonta, koska huomaan pikku hiljaa olevani päivä päivältä surullisempi. Jokainen yhteydenotto herättää sen pienen toiveen, ja kun kuitenkin samalla tajuaa, että toisella ei ole minkäänlaisia romanttisia aikeita itseä kohtaan, niin onhan se joka hemmetin kerta pettymys. Taas ja taas ja taas ja taas. Iltaisin ja öisin itkettää, sydämeen fyysisesti sattuu. Mä tapan itteni tällä "suhteella", hitaasti mutta varmasti. Viimeistään sitten, kun hän oikeasti alkaa seurustella jonkun muun kanssa, eihän hänellä sitten enää ole minulle aikaa.

Eikä tässä vielä kaikki. Sattui jotain hullua. Mä (hölmö?) menin näyttämään Sille Miehelle yhden kaverini FB-profiilikuvan. Se mun kaveri, sanotaan nyt vaikka Karita, on todella kaunis alle 30-vuotias blondi, joka miehen unelma. Niin näköjään Sen Miehenkin. Kävi nimittäin niin, että sen kuvan näyttämisen jälkeen Se Mies ei puhunut pariin päivään juuri muusta kuin Karitasta. Sanoi ettei tietenkään tarkoita loukata mua ja että puhuu "täysin teoreettisella tasolla", koska "Karita painii täysin eri sarjassa kuin me tavikset". Oli se silti varsin kummallista kuulla, että Se Mies oli ihastunut korviaan myöten ja olisi ollut heti valmis tutustumaan Karitaan, jos tämä olisi sinkku. Näin ollen kävi selväksi, että meidän välinen etäisyyskin on loppuviimeksi tekosyy - Karita asuu samalla paikkakunnalla kuin minä. Hän ei kuulemma vaan voi sille mitään, että on heikkona blondeihin ja punaisiin mekkoihin. (Ja mun päätelmieni mukaan myös selkeästi nuorempiin naisiin.) Selvä. Kaikkea tätä mä kuuntelin tyynen rauhallisena, kunnes tunteja keskustelun jälkeen omat fiilikset oli nollassa. Itse asiassa, jos oikein tarkkoja ollaan, näinhän mun ja Sen Miehen suhde alkoikin: höpötettiin toinen toisillemme sopivista kumppaniehdokkaista.

Yhtenä iltana tuommoisen Karita-keskustelun jälkeen jostakin nousi valtava uho. Okei, Karita on mua selkeästi nuorempi, mutta miten hän muuten eroaa musta. Hän on blondi, mä en. Hän uskaltaa pukeutua rohkeasti ja naisellisesti, mä en. Hän pitää itsestään fyysisesti huolta, mä en. Hän meikkaa ja kaunistautuu arkenakin, mä en. Siinä uhon vimmassa ajattelin sitten, että hitto vieköön, mun pitää joka tapauksessa laihduttaa se 20kg, eli mun on alettava pitää itsestäni huolta.
- Voinko pukeutua naisellisemmin? Todellakin, varsinkin sitten hoikempana. Se mies ei ole tainnut koskaan edes nähdä mua kunnolla "laitettuna", meidän suhde oli niin kovin arkinen aina.
- Voinko blondata hiukseni? Hmm... Se onkin tiukempi homma, sillä en miellä itseäni ollenkaan blondiksi, mulla on tummat kulmatkin. Tosin alle 30-vuotiaana olin vuosia melko blondi, en mikään platinablondi kuitenkaan. Eli siis menköön, voisinhan mä tukkanikin blondata. Mitä sitä ei tekisi, jos jotakin oikein haluaa? Ainut vaan, että olenko mä sen jälkeen vielä minä?
- No onko noista muokkauksista jotakin haittaa mulle? Ei. Varmasti Suomessa on muitakin miehiä, joita kiinnostaa tuollainen nainen.
- Ryhdynkö mä tuohon? Todennäköisesti en, paitsi laihdutukseen.
- Tarkoittaako tää sitä, että mä en halua Sitä Miestä riittävän paljon? Nähtävästi sitten. Jos hän rakastaisi mua, niin eikö hän kliseisesti rakastaisi mua juuri tällaisena kuin olen? (Mikä ei suinkaan tarkoita sitä, etteikö nainen voisi joskus laittautua miestä varten erityisen kauniiksi.) Ja vaikka tekisin mitä, ei ole mitään takeita, että hän sittenkään haluaisi mut. 

Mulla on viime päivinä ollut usein mielessä The Holiday -elokuvan se kohtaus, jossa Iris saa vaan kertakaikkiaan tarpeekseen Jasperista. "This twisted toxic thing between us is finally finished. --- I've got a life to start living. And you're not going to be in it!" (Tässä on laatu ihan kamala, mutta näkee/kuulee edes idean.)

http://youtu.be/P1CMnZDllDU

Mä en ole vielä päässyt Siitä Miehestä yli, mutta tajuan varsin hyvin, että jos haluan päästä, niin jotain tuollaista mun on käytävä läpi ja sanottava hänelle (tai ehkä ennen kaikkea itselleni, hänhän ei enää ole minussa kiinni). Tai sitten vain katoan, en enää vastaa yhteydenottoihin (oikeasti en kykene siihen, se on näiden vuosien aikana nähty.) En edelleenkään tiedä, haluanko mä päästä hänestä yli, kun luulen tietäväni, etten pääse yli, ellemme katkaise välejämme täysin. Ajatuskin totaalisesta hiljaisuudesta välillämme tuntuu pahalta (meillä oli jo sellainen vuosi), sillä en nyt mielestäni liioittele, kun sanon, etten tunne ketään toista hänen kaltaistaan, hän on oikeasti tosi uniikki. Kyllä mä haluaisin edelleen aika ajoin tietää, mitä hänelle kuuluu. Toisaalta, eihän mulla ole muuta vaihtoehtoa kuin irrottaa - näin "eläen" mun elämäni menee ohi.

Tarkennus 9.1.2015:
Kun kirjoitan Siitä Miehestä, jää ehkä vaikutelma, että olen täysin epätoivoinen ja menettämässä järkeni minä hetkenä hyvänsä. Niin olenkin ;) - mutta ne ovat vain hetkellisiä "kohtauksia"! En enää vaivu päiväkausien masennusjaksoihin, jaksan elää omaakin elämääni kaikesta huolimatta, huolehtia omista asioistani (aina ei todellakaan ole ollut niin). Tiedostan kuitenkin, että edes nuo pienet surun ja pettymyksen hetket eivät tee mulle hyvää. Olen vuosia vuodattanut ne ystävieni niskaan, ja perustin tämän blogin "heidät siitä päästääkseni", sillä ei ole pidemmän päälle ystävyyssuhteillekaan hyvä, että kaataa omat "likasankonsa" toisten niskaan.
Usein kun tilitän näitä pelkojani ja pettymyksiäni, unohtuu kertoa, että mulla on Sen Miehen kanssa ollessani aivan ihania hetkiä, päiviä, öitä. Me viihdytään toistemme seurassa älyttömän hyvin, jutellaan tuntikausia kaikesta ja nauretaan paljon - on hyvä olla. Epätoivo valtaa minut lähinnä yön pimeinä hetkinä tai silloin, kun taas tajuan/muistan, että hän ei enää ole rakastunut minuun.