On se niin vaikeaa! Omien tapojensa muuttaminen siis. Eilen ja tänään en ole tehnyt yhtään mitään, paitsi kuunnellut musiikkia urakalla. Siis ihan oikeasti en ole tehnyt yhtään mitään - en edes ruokaa. Koko viikko mun on pitänyt siivota, mm. vessa on aivan järkyttävän likainen. Aurinko paistaa, enkä pistä nokkaani ulos. Mä olen niin tottunut tähän, tää on niin helppoa ja vaivatonta. Näinhän mä olen elänyt viimeiset 10 vuotta.

Oon miettinyt paljon masennustani, jonka vuoksi olin viime vuonna 8kk sairauslomalla. Kevät on mulle aina parasta aikaa, niin tänäkin vuonna. En taas koe olevani ollenkaan masentunut, olen vaan tottunut tähän elämäntapaani, masentuneen elämään. Siihen että mikään ei *muka* kiinnosta eikä mitään *muka* voi tehdä. Jo kauan sitten mun psykologi sanoi, että mä ajattelen aivan liikaa. Että ajattelemisen sijaan mun pitäisi vaan tehdä. Se on niin totta. Jos jään vähänkään kuuntelemaan fiiliksiäni, niin en saa yhtään mitään aikaan. Mun kehomieli ilmoittaa aina haluavansa vaan velttoilla ja syödä herkkuja :) eli se ei selvästikään tiedä, mikä sille on parasta. Mun tehtävä on kouluttaa sitä. Kouluttajana olen vielä ihan noviisi, joten tehtävä vaatii päivittäistä harjoittelua.

Olen mä sentään jotain mainitsemisen arvoista saanut aikaan. Olen nimittäin käynyt nyt kahdesti vertaistukiryhmässä. Toisten ryhmäläisten (ja myös oman) identiteettini suojaamiseksi päätin 26.4.2015, että mainitsen vertaistukiryhmän blogissani mahdollisimman epämääräisesti. Olen siis muokannut ryhmän nimen pois kaikista kirjoituksistani.
On kyllä hurjan vaikeaa käyttää sanaa alkoholisti omasta vanhemmastaan. Mun mielikuvissa alkoholisti on joku, jolla on elämä juomisen vuoksi totaalisesti pois raiteeltaan, joka juo joka päivä, joka ei kykene hoitamaan työtään ja jonka laskut jää maksamatta. Mun perheessä tilanne ei ollut se, mutta kyllähän meillä lähes joka viikonloppu juotiin varsinkin silloin, kun olin ihan pieni, alle kouluikäinen. Onko se sitten alkoholismia? Jos on, niin Suomessa on kyllä valtavasti alkoholisteja!
Oli totuus sitten mikä tahansa, tuo ryhmä on kuitenkin mun paikkani. Alunperin olisin halunnut läheisriippuvaisten vertaistukiryhmään, mutta sellainen Suomessa löytyy vain Helsingistä, enkä mä pysty käymään siellä niin usein kuin haluaisin. Koska tällä kertaa haluan oikeita ihmisiä ympärilleni (en nettiryhmään), ei vaihtoehtoja ole kovinkaan paljoa. Tämäntyyppisissä ryhmissä saa käydä kuka tahansa, joka kokee oman lapsuudenperheensä jotenkin häiriintyneeksi, ei välttämättä tarvitse olla alkoholia lainkaan kuviossa mukana. Oon kuullut niin monta tarinaa siitä, miten 12 askeleen ryhmä on muutanut siellä kävijän elämää, että toivon todella tästä alkavan munkin tieni vahvistumiseeni. Ainakin yksi askel sillä tiellä on nyt otettu.

Ryhmään meneminen ei ole mitenkään itsestään selvää tai helppoa. Viimeistään vartti ennen bussin tuloa iskee "kohtaus", jossa pää kelaa kaikki mahdolliset syyt, miksi sinne ei nyt juuri tänään oikeastaan voisikaan mennä. Olen siitä huolimatta - tai oikeammin juuri siksi - kuitenkin mennyt. Vastuun ottaminen omasta itsestään ja omasta elämästään tarkoittaa myös sitä, että tekee itselleen hetkellisesti epämieluisia asioita, koska pitkällä tähtäimellä ne kuitenkin on hyväksi. Tämä koskee ihan kaikkea mun elämässäni, myös opintojani. Jos oikeasti haluan muutosta, en voi jäädä loppuelämäkseni olla möllöttelemään, elämä menee ohi, niin kuin se on jo vuosia mennytkin. Nyt on aika opetella elämään, aika poistua mukavuusalueelta.

Kuvan lähde: Strong Inside Out