Uskon, että kaikki tapahtuu syystä - ennemmin tai myöhemmin sitä tajuaa, miksi jokin asia meni niin kuin meni. Kriisissä vyörytin tuskani ja turhautumiseni väsymyksen ja stressin niskaan, mutta luulen, että alitajunta on kuitenkin oikeassa. En voi aina vaan (antaa) kävellä itseni yli ja esittää vahvaa. Sen Miehen kanssa yritin mukautua hänen mieleiseksensä, ja näköjään olen samalla tiellä Visan kanssa. Tosin Visa oikeasti tykkää musta eikä halua muuttaa minua persoonana, mutta hän kuitenkin toivoisi minun kykenevän tykkäämään hänelle kaikkein tärkeimmästä asiasta, että voisin elää sen kanssa riemulla. Mä en tiedä, voisinko elää riemulla kolmen ihmisen suhteessa, mutta juuri nyt epäilen sitä erittäin vahvasti. Musta tuntuu, että mun joka solu huutaa: "Olen monogaminen!", vaikka tiedän, että samalla ne huutaa pettymystä siitä, että Visa ei ole monogaminen.

Silloin kun vielä elimme onnemme huumaa, Visa usein ihmetteli ihanuuttani ja mietti, olenko sittenkin huijari. Kyllä mä olen - olen huijannut itseäni täysin laput silmillä. Olen koko suhteemme ajan epäillyt Visaa huijariksi ja petturiksi, kun tosiasiassa olenkin itse sellainen. Itseäni huijatessani olen samalla johtanut toista harhaan, ja mikä pahinta, hyvin todennäköisesti särjen hänenkin sydämensä - ihan samalla tavalla kuin Sen Miehen kanssa. Olen koko (elämäni ihanimman) kesän elänyt todeksi ajatusta, ettei ketään toista naista tule. Voi olla, ettei tule, mutta kun ihan oikeasti sitä ei tiedä kukaan! Tämä mun yhtäkkinen asennemuutos tulee siitä, että lakkasin ajattelemasta noin, koska hyvin todennäköisesti toinen nainen tulee (tähän on varmaan olemassa jokin todennäköisyyskaavakin, silkkaa matematiikkaa: aika vs. naisten määrä). Onko mun siis aina pakko lähteä suhteesta ennen kuin toinen ehtii tehdä sen? Aina pakko satuttaa toista, ennen kuin hän ehtii satuttaa mua? Kannan mukanani pelkoja, jotka sitten itse teen todeksi. Toisaalta todennäköisyyslaskenta ei ehkä päde. Visalla on kyllä useampia seksikokemuksia kahden naisen kanssa, mutta suhteessa kahden naisen kanssa hän on ollut vain muutaman kuukauden pitkästä elämästään. Kolmen ihmisen välistä suhdetta ei rakenneta tuosta vaan, varsinkin kun meidän ikäisten polyamoria tuntuu olevan harvinaisempaa kuin nuorten.

Tuntuu kamalalta nähdä Visan itkuiset silmät ja tajuta, että mä olen aiheuttanut sen tuskan. Hän ei halua erota, mutta häntä huolettaa suhteemme jatko. Visa kertoi, miten monasti on nähnyt, kun nainen alkaa tehdä lähtöä suhteesta, ja osaa kuulemma jo tunnistaa merkit. Hänen mukaansa se tapahtuu aina yhtä yllättäen ja nopeasti, ja se on se syy, miksei hän enää muuta kovinkaan helpolla yhteen. Oma koti edustaa hänelle turvaa, sinne hän putoaa aina jaloilleen. Visa sanoi tällä hetkellä potevansa koko ajan huonoa omaatuntoa aivan kaikesta, mikä vaan vähänkään liittyy toiseen naiseen - jopa siitä, että edes viettää aikaa netissä. Kuinka monta kirjoitusta mulla täällä onkaan, joissa tuskaisena pohdin hänen nettikäyttäytymistään?! Visa osuu niin oikeaan mun suhteeni, että on turha yrittää huijata edes itseään enää. Hän myös sanoo, ettei tiedä, mitä ja miten uskaltaa kertoa mulle treffeistään. Tiesin, että hänellä oli treffit tällä viikolla, ja olin melko varma, ettei hän "raportoi" niistä minulle, kuten aina ennen on tehnyt. Ajattelin, että jos kysyn, miten meni, hän halunnee suojella minua ja vastannee jotain epämääräistä. Hämmästyksekseni hän kertoi treffeistä ihan kuten ennenkin. 

Tiedän, että jos jään tähän suhteeseen, mun on kohdattava hirvittäviä mörköjä: oman mustasukkaisuuteni joka ikinen sävy, puoli ja varjo - ja ties mitä muuta tuntematonta. Ottaen huomioon mun sairaushistorian, mietin, kykenenkö siihen. Onko edes sen yrittäminen viisasta? Mitä jos mä siinä prosessissa hajoan taas ihan säpäleiksi? Näen, että juuri tämä tuottaa Visalle suurta huolta; hän ei halua satuttaa saati hajottaa minua. Visa sanoo, että voi käydä tämän prosessin mun kanssani lävitse kerran, mutta jos tämä on sellainen asia, jonka yli en kerta kaikkiaan pääse, sitä ei voida loputtomiin vatvoa; hän ei halua palata siihen joka vuosi uudestaan. Tiedän olevani armoton vatvoja - se on juuri se puoli minua, joka on saanut ihmiset ennenkin väsymään minuun. Mun oikeasti pitää mennä terapiaan, mutta Visa mua tuskin vartoilee sitä aikaa. Hän kun on jokusen kerran maininnut siitä, että niin kauan kuin hän on näin toimintakuntoinen, hän tekee kaikkensa unelmansa toteuttamiseksi. Mä voisin niin halutessani olla osa sitä unelmaa... Visaa tai ei, nää möröt seuraa mua joka ikiseen parisuhteeseen, jos en niitä käsittele. Esiinkin ne tulee vain parisuhteessa.

Rehellisyyden nimissä Visan haaveeseen kuuluu myös kolmen ihmisen välinen seksi. Mä en tiedä, kykenenkö siihen niin, että oikeasti nautin siitä - toisia miellyttääkseni taidan kyetä ihan mihin tahansa... Sen olen ainakin huomannut, että tätä nykyä joka ikinen kerta, kun avaan treffipalstan ja ajattelenkin kirjoittavani naiselle, mun tulee huono olo, lähes vastenmielinen. Kirjoittamisesta on vielä pitkä matka seksiin, mutta en voi olla huomioimatta omia tuntojani. En tällä hetkellä voi kirjoittaa kenellekään, koska se ei tunnu oikealta. (Ja näköjään keksin "ulospääsyn" joka hemmetin tilanteeseen, sillä samaan aikaan tätä kirjoittaessani aivoni alkoivat tuottaa ajatusta, että hei, mitenköhän se mun yksi vasta eronnut kaveri, voisinkohan mä rakastua siihen ja se muhun ja Visaan.. Tosiaan, jos mä rakastuisinkin ensin naiseen - hmmm - sehän muuttaisi kaiken. Tosin se lienee mahdotonta, jos en edes kykene kirjoittamaan naiselle.)

Jos me nyt erotaan, niin tämä tulee olemaan mun viimeinen parisuhde niin kauan kuin lapset asuvat kotona. Mä en tule enää ikinä tuomaan kotiimme heille esille ketään miestä. Visa sanoi, että jos me nyt erotaan, hän ei tule enää ikinä yrittämäänkään parisuhdetta, vaan siirtyy B-suunnitelmaansa, joka on rinki ystävyyspohjaisia vakihoitoja. Kuulostaa ihan kamalan surulliselta, kun muistaa, miten (harhaisen) hyvin meillä oli kaikki vielä hetki sitten.