Eilen oli mielenkiintoinen päivä. Päätin sittenkin sanoa Sille Miehelle fiiliksistäni, koska kuten toissapäiväisestä postauksestani käy ilmi, olen purrut kieltäni jo aivan liian kauan. Kirjoitin, että mullakin on rajani, enkä halua kuulla kenestäkään toisesta naisesta mitään yksityiskohtaista tietoa (väitän, että aika vähässä on sellaiset naiset, jotka haluaa, tää ei liity edes mustasukkaisuuteen). Minusta se on loukkaavaa niin mua kuin sitä toista naistakin kohtaan, sellaiset asiat on kahdenkeskisiä. En siis tässä nyt viitannut niinkään siihen Sofiaan, koska en tiedä (enkä halua tietää), mitä heidän välillään on tapahtunut, vaan siihen, että tämä oli nyt jo toinen kerta, kun Se Mies oli lähdössä tuolle "tielle" - kertoo liikaa. Mielestäni viestini oli ihan asiallinen. Sen pointtina ei todellakaan ollut mustasukkaisuus vaan se, että mullakin on rajat, muakin pitää kunnioittaa.

Täytyy tunnustaa, ettei oikein toimi tämä, että ensin 5-6 vuotta pitää lähes kaiken sisällään ja sitten yhtäkkiä avautuu. Lammas ei voi muuttua "sudeksi" yhdessä yössä. Se Mies käsitti kaiken jotenkin ihan väärin ja lopulta syytti mua lomansa pilaamisesta. :O Jo on otsaa! Vastasin hänelle, että kuule, mä en ole sulta mitään lomaraportteja odottanut enkä pyytänyt (mutta unohdin sanoa, ettei hän ole ennenkään mulle reissuiltaan kirjoitellut). Olisi ollut mulle täysin luontevaa olla vähään aikaan kuulematta hänestä, koska niin on ollut aina ennekin - en todellakaan suostu ottamaan "kunniaa" hänen lomansa "pilaamisesta". No, siellä päässä osui paska tuulettimeen ja herra toivotti hyvää loppuelämää. Minä toivotin kiitos samoin.

Sen jälkeiset fiilikset hämmästytti mut itsenikin. Miten kevyt olo mulla olikaan! Mua vaan nauratti hillittömästi koko ajan. Ihan kuin jokin taakka olisi otettu pois mun harteilta. Miten ihmeessä mä en ollut tehnyt tätä itse jo ajat sitten? Oma typeryys tuntui käsin kosketeltavalta: olin ollut kuin huumattu, ja nyt yhtäkkiä hyppäsinkin vieroitusoireiden yli suoraan siihen, että näin kaiken kristallinkirkkaana. Tajusin nimittäin, että ei tämä ole rakkautta - tää on ollut sulaa hulluutta! Mähän olen käyttäytynyt kuin jokin addikti. :O Ei mulla oikeasti ole enää mitään tunteita häntä kohtaan. Voi KIITOS tästä välirikosta! Mulla ei ole aikomustakaan ottaa yhteyttä Siihen Mieheen enää, ja jos jostakin olen onnellinen niin siitä, että tän kuluneen "come back -vuoden" aikana mä en ole kertaakaan ottanut yhteyttä häneen, se on aina ollut hän, joka on ottanut yhteyttä.

Lähdin lenkille ja kelailin vielä kaikkea tapahtunutta. Hain samalla reissulla kirjastosta kirjan, jota tuttavani on jo pitkään suositellut - Robin Norwoodin kirjan Voiko nainen rakastaa liikaa? Jotta mä joskus vielä voisin saada terveen parisuhteen, mun on kasvettava ihmisenä ja PALJON. Tajusin jo kävellessäni muutamia kardinaalimunauksiani.

Ensinnäkin, mä odotan aivan liikaa toiselta. (Tässä tapauksessa ihmiseltä, joka on useamman kerran selkeästi sanonut, ettei rakasta mua.) Olen odottanut saavani loputtomasti huomiota, olen odottanut pääseväni matkoille, ja aina vaan odotan onnea ulkopuolelta tulevaksi! Epärealistiset odotukset johtavat aina pettymykseen. Jos mä haluan jotakin, mun on ihan itse järkättävä se. Jos mulla ei ole varaa matkustella, voin joko unohtaa matkahaaveet ja keskittyä arkeeni, tai alkaa säästää siitä vähästäni, mitä mulla on, jotta pääsen joskus vuosien päästä edes jonnekin. Mutta mä en voi odottaa ja olettaa, että mulle tarjoillaan kultalusikalla kaikki valmiina. (Ne on ihan muut naiset, joille käy niin.)

Toisekseen, on tappoa verrata itseään muihin, varsinkin sellaisiin, jotka "painii ihan eri sarjassa". Mä olen mitä olen: keski-ikäinen, äiti, ylipainoinen, plösähtänyt, passivoitunut, pessimistinen mielenterveyskuntoutuja. Toisin sanoen en todellakaan mitenkään houkutteleva, kun tarjolla on nuoria, lapsettomia, kiinteitä, elämäniloisia ja seikkailunahaluisia naisia. Mutta vaikka tuo onkin tosiasia, niin ei ole mitään järkeä, että vertaan itseäni sellaisiin, joiden kanssa ei ole mitään saumaa "voittaa" - tai ylipäätään kehenkään! Surkuttelun sijaan voisin keskittyä siihen, että jonakin päivänä saan itseni kuntoon. Unohtaa miehet tässä kohdin tyystin ja nostaa itseni oman elämäni tärkeimmäksi ihmiseksi. Tämän jälkeen voin verrata itseäni vain itseeni, jos jonkinlaiseen vertailuun on vielä aihetta. Olla joka päivä hiukan "parempi" kuin eilen, tehdä edes JOTAIN, ettei tämä elämä ole ikuisesti tällaista kuraa.

Ja sitten viimeiseksi se tärkein: mun on lakattava olemasta kynnysmatto. Mun on opeteltava pitämään puoleni ja avaamaan suuni silloin kun asia on akutti - ei viikkojen, kuukausien saati vuosien päästä. Mun on löydettävä oma voimani - tiedän, että minussa on sitä. Se olkoon mun johtotähteni tulevaisuuteen.  

 

Kuvan lähde: Lessons Learned in Life

 

 

Epilogi
Tänä aamuna Siltä Mieheltä tuli anteeksipyyntöviesti. Tottakai annan anteeksi, mutta mulla ei edelleenkään ole aikomustakaan olla hänen kanssaan tekemisissä - en halua takaisin siihen koukkuun enää ikinä. En ole vastannut hänelle (vielä) mitään.
Tajuan, että olen ollut jo pitkään Sen Miehen ainoa ystävä. Hän jakaa elämästään hyvin vähän muille, joten tavallaan voisin olla otettu siitä, että hän on jakanut niin paljon elämäänsä ja asioitaan mun kanssani. Ikävä kyllä kaikki mitä hän jakaa on useimmiten negatiivisuutta, ja mä en halua enää ottaa sitä vastaan. Ikävä kyllä en ole osannut laittaa selkeitä rajoja sille, mitä suostun ottamaan vastaan, mitä en. Tunnistan samaa negatiivisuutta itsessänikin, jaan ystävilleni vain kurjuutta, joten munkin on opeteltava siitä pois. Se käy pidemmän päälle aivan liian raskaaksi.
Jollakin tasolla on mun on ikävä Sitä Miestä, mutta tajuan, että siinä ikävässä on paljon sellaista, mitä ei ole koskaan ollut olemassakaan muualla kuin mun mielikuvituksessani.