En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään omasta elämästäni. No, se on ihan samanlaista turhaa tyhjäkäyntiä kuin tähänkin asti. Mitään ei tapahdu enkä saa mitään aikaiseksi. Gradu odottaa tekijäänsä ja aika juoksee.
B-lausunto tuli vihdoin ja viimein, ja meinasin pudota penkiltä sitä lukiessani. Aikaa vierähti lausuntoa odotellessa niin paljon, että sairauslomahan loppuu jo ihan kohta! Mitä ihmettä mulle tapahtuu sen jälkeen? Pitäisi mennä Kelaan ja ottaa ajoissa selvää.

Juttelin eilen Emmin kanssa ja havahduin karmivaan ajatukseen: entä jos mun kaverit ei ihan oikeasti edes halua tavata mua? Tein hyvin selväksi, että olen yksinäinen ja kaipaan seuraa, niin hän ei edes ehdottanut tapaamista! Ei ole itse asiassa koskaan ehdottanut - enkä kyllä minäkään, ei sen puoleen. Toisaalta tässä ei ole mitään dramaattista, koska Emmi asuu niin kaukana, ettei meidän tapaamiset edes järjestyisi kovin helposti, spontaaneista arkitapaamisista puhumattakaan. Reetan kanssa onneksi käytiin museossa vähän aikaa sitten. Mutta kovin on hiljaista tämä meikäläisen sosiaalinen elämä.
Juuri eilen, ennen Emmin ja mun juttelutuokiota, olin ajatellut, että en oikeastaan ihmettele, ettei mulla ole kavereita tai parisuhdetta. Jälleen kerran tulin nimittäin ajatteluketjussani siihen tulokseen, että jos mä olisin joku muu, niin en mäkään haluaisi olla kaveri mun kanssa. Hirveetä itsesäälipaskaa, jossa kuitenkin on totuuden siemen.

Tajusin eilen myös sen, että tähän mun erakoitumiseen liittyy aika monta sudenkuoppaa. Kun elämä on tylsää, virikkeetöntä ja seuratonta, huonokin seura saattaa tuntua hyvältä. Ja tähän aivan varmasti liittyy sekin, miksi aina olen Sen Miehen saatavilla: hän on ainoa, joka kiinnittää muhun edes jotain huomiota! Toisin sanoen erakoituminen lisää riskiä päätyä huonoon parisuhteeseen, koska huonoudestaan huolimatta se tuo edes jotain äksöniä elämään. Se Mies ei todellakaan ole mitenkään huono seuramies, mutta meidän systeemit ei vaan taida olla ihan terveellä pohjalla, useammastakin syystä. Ensinnäkin koska me halutaan eri asioita - minä parisuhdetta, hän ystävyyttä. Se on jo lähtökohtana ihan vääristynyt. Toisekseen, koska minä en ole terveellä pohjalla: mun itsetunto on nolla. Sen Se Mieskin tietää aivan varmasti, ja osaa sitä tarpeen tullen käyttää hyväkseen. Ja siksi mun kavereilta menee hermo, kun ne ehkä toivoisi mulle jotakin parempaa, kuin helppona nakkina oleminen.

Sairasta, mutta oon ollut ihan helvetin pettynyt, kun en olekaan saanut Sitä Miestä kiinni valehtelusta, ainakaan vielä. Tässä mitäänsanomattomassa turhuudessani oon niin odottanut, että Bimbolta tulisi edes JOKIN vihje, että hän on reissussa mukana, mutta ei hän taida ollakaan. Suurena uutisena huomasin, että Se Mies on vaihtanut FB-profiilikuvaa jo monta päivää sitten (uskomatonta, etten ole käynyt profiilisssaan yli viikkoon!), eikä Bimbo ole peukuttanut sitä kuvaa. Ehkä niillä on joku peukuttamattomuus salaliitto. Eihän salasuhde ole salainen, jos se on julkinen.

Eikö ole säälittävää. :( Voisko joku oikeesti takoa mun päähän järkeä, että keskittyisin itselleni oikeasti tärkeisiin asioihin. Tää on munkin mielestä ihan sairaan vastenmielistä, en halua tämmöistä elämää! Arvatkaa, olenko enää edes muistanut minihaasteita? Tai edes vaivautunut ulos tästä kämpästä?