Mä oon rakastunut. Tai oon mä tätä naista rakastanut jo pidempäänkin. Oikeastaan näitä kumpaakin.

Huomasin puolivahingossa sunnuntaina FB:n syötteestä, että Oprahin Super Soul Sundayssa on vieraana Elizabeth Gilbert. Jos mietit, mistä nimi tuntuu niin tutulta, niin olet ehkä nähyt hänen elämäänsä / kirjaansa perustuvan elokuvan Eat, Pray, Love, jonka pääosissa ovat Julia Roberts ja  i-h-a-n-a  Javier Bardem. Hauskaa synkroniaa, että kyseinen leffakin tuli telkkarista juuri samana iltana. Olen nähnyt sen pari kertaa aiemminkin, mutta pakkohan se oli silti katsoa. Elokuva ei tee ollenkaan oikeutta kirjalle, joten suosittelen lukemaan sen, jos et vielä ole ehtinyt.

Haastattelu on kaksiosainen; ensimmäinen osa oli tullut ulos jo viikkoa aiemmin ja oli onneksi vielä netissä katsottavissa. Voi että miten kauniisti ja kovasti nämä haastattelut resonoivat mulle! Näitä katsoessani hetkittäin vallan liikutuin. Elizabeth ei ole minua kuin muutaman vuoden vanhempi - miten ihmeessä hänestä on tullut Niin Viisas Nainen?!

Elizabeth Gilbertin mielestä naiset ovat liiaksi tottuneita siihen, että he tarvitsevat ikään kuin "rehtorinkanslian lupalapun" elääkseen omannäköistä elämää. Eräällä tapaa Eat, Pray, Love (Omaa tietä etsimässä) on se lupalappu - se on rohkaissut monia naisia etsimään omaa tietään, oman elämänsä tarkoitusta. Vuosien ajan naiset ovat lähestyneet Elizabethiä kysyen, miten omaa tietään voi lähteä etsimään, kun elämässä on muitakin vastuita: joku saattaa hoitaa sairasta omaistaan, toisella on pienet lapset, kolmannella ei ole rahaa - itse asiassa suurimmalle osalle naisista ei ole mahdollista toteuttaa tällaista "tutkimusmatkaa itseensä" välittömästi ja helposti. Elizabeth kertoo, että vuosia hänen oli vaikeaa vastata tuohon kysymykseen, kunnes jokunen vuosi sitten Washington D.C:ssä hän törmäsi kirjakaupassa nimikirjoituksia jakaessaan naiseen, joka kertoi hänelle oman äitinsä tarinan.

Tarina sijoittuu 1950-luvun Yhdysvaltoihin. 18-vuotias nuori, irlantilaiset sukujuuret omaava, katolilaistyttö teki niin kuin suvun naiset olivat tehneet sukupolvien ajan häntä ennen ja niin kuin hänenkin odotettiin tekevän: meni naimisiin ja sai viisi lasta. Kun lapsista vanhin oli 10-vuotias ja nuorin kaksikuinen, naisen puoliso lähti matkoihinsa eikä koskaan enää palannut. Nainen oli siis 28-vuotias, kouluja käymätön viiden lapsen yksinhuoltaja, jonka sydän oli särkynyt. Samalla hetkellä kun nainen tajusi, että mies ei koskaan palaa, hän teki päätöksen: hänen elämänsä ei tulisi olemaan surua, kurjuutta ja köyhyyttä loputtomasti. Hän lupasi itselleen, että jonakin päivänä hän lähtee katselemaan maailmaa. Siitä päivästä lähtien nainen alkoi säästää vanhaan kahvipurkkiin. Oli tilanne miten vaikea tahansa, joka ikinen päivä hän laittoi purkkiin dollarin, ja näin purkki toisensa perään täyttyi. Vaikka oli miten vaikeaa, hän ei koskaan ottanut purkeista rahaa. 20 vuoden kuluttua, kun nainen oli kunnialla kasvattanut lapsensa ja nuorinkin heistä oli muuttanut pois lapsuudenkodista, hän tyhjensi kahvipurkit ja osti itselleen maailmanympärysmatkan, ihan niin kuin hän oli aina haaveillut ja itselleen luvannut. Tarinan opetus: Et ehkä voi aloittaa "tutkimusmatkaasi" tänään, mutta sinulla pitää olla suunnitelma. Ala täyttää kahvipurkkejasi, tee pitkäntähtäimen suunnitelma ja aloita tänään! Sitoudu, sillä menet joko matkaasi kohden tai loittonet siitä.

Monet naiset kirjoittavat Elizabethille jumittumisestaan, siitä, miten he eivät pääse eteenpäin elämässään. Hän on sitä mieltä, että oikeastaan kaikenlaisen jumittamisen taustalla on pelko. Täydellisyyden tavoittelukin on pelkoa, haute couture -pelkoa. "Jos en ole täydellinen, en kelpaa".

Amerikkalainen Jospeh Campbell kirjoitti 1949 kirjan monomyyteistä, sankaritarinoista, joissa juoni toistuu aina samanlaisena läpi ajan ja paikan - eri puolilla maailmaa täysin erilaiset ja toisistaan tietämättömät kulttuurit ovat kertoneet ja yhä kertovat tätä ikivanhaa, juoneltaan samaa tarinaa. Se on Luke Skywalkerin tarina, Odysseuksen retket, Mooses, jopa Disneyn Bambi: päähenkilö "lähtee seikkailuun ja palaa sieltä paitsi voittajana, myös muuttuneena ja viisastuneena ---". (Wikipedia). Mielenkiintoista on se, että tämän sankaritarinan päähenkilö on aina, ajasta ja kulttuurista riippumatta, mies, ei koskaan nainen - naiset kelpaavat näissä tarinoissa äideiksi, ilkeiksi noidiksi, neitsyiksi tai ikuisesti miestään kotiin odottaviksi puolisoiksi.  Elizabeth kritisoi kovasti sitä, että Campbellin mukaan nainen ei voi olla näiden tarinoiden sankari, koska naiset ovat jo valmiiksi ehjiä, heillä ei ole tunne-elämän ongelmia. Heidän ei tarvitse lähteä etsimään itseään, koska heidän elämäntehtävänsä on päivänselvä: heidät on luotu elämän luojiksi, onhan heille annettu kohtu. (Yeah, right.)  
2000-luvun (länsimaiset) naiset ovat ensimmäisiä, joilla on todellinen mahdollisuus tehdä valintoja elämässään. Elizabethin mukaan ei ole ihme, että naisista ajoittain tuntuu, että he ovat sekoamispisteessä, sillä naisilla ei ole apunaan sitä, mitä miehillä on: 30 000-vuotinen perinne sankaritarinoita, joissa he aina selviävät voittajina vaikeuksista. Naisilla ei ole tällaista sankarin roolimallia olemassakaan. Useimmille naisille roolimalli ja sankari on oma äiti, ja tähän saakka historiassa äidit ovat olleet väsymättömän ahkeria kotihengettäriä, jotka hoitavat sekä lastenkasvatuksen, kodin ja kotitalouden, että miehen tyytyväisenä pitämisen. Ei ihme, että muutos pelottaa. Ei ihme, että tuntuu siltä, kuin tarvitsisi "rehtorin luvan" omaan elämäänsä. Eat, pray, love on Elizabeth Gilbertin oma sankaritarina.

Sankaritarina alkaa aina kutsulla (muutokseen). Sen jälkeen kutsun kuullut epäröi ja kieltää kutsun: "En minä halua tätä, olen vain ihan tavallinen kaveri, en mikään sankari."  Yleensä kutsu ja sen mukanaan tuoma muutos pelottaa; monet kyllä haluavat muutosta, mutta samaan aikaan sen toivotaan tapahtuvan kuin taikaiskusta, ei omien toimien kautta. Kutsu ei kuitenkaan jätä rauhaan, ja lopulta sankari vastaa siihen. Tämä kutsu on sisäänrakennettu jokaiseen ihmiseen: Mitä olen tullut tänne tekemään elämälläni? Joka ikinen ihminen pohtii tätä jossakin vaiheessa elämäänsä, ennemmin tai myöhemmin. Tämä kysymys on kutsu. Jos tähän kutsuun vastaa, alkaa suuri retki kohti muutosta, oman elämänsä sankaruutta.
Oman elämänsä sankaruuteen liittyy aina kuolemanpelon voittaminen. Vanha elämä tuntuu niin ahdistavalta, että ihminen pelkää kuolevansa. Samaan aikaan hän kuitenkin pelkää muutoksen tekemistä. Kun vanhaan elämään jääminen tuntuu pahemmalta kuin muutos, alkaa seikkailu - tässä vaiheessa ihminen ei tosin vielä tiedä sitä. Hän vain haluaa muutosta enemmän kuin vanhaa elämäänsä.
Onnistuminen on kutsuun vastaamista. Kutsuun vastaaminen tarkoittaa aina vastoinkäymisiä ja haasteita.  Toisin kuin meille monasti tätä nykyä markkinoidaan, elämänmuutos ei ole koskaan helppoa: odota haasteita, odota kipua ja tuskaa, odota eksymistä, epätoivoa ja epäröintiä! On turha odottaa leppoisaa päivää rannalla, sillä kutsuun vastaaminen ei ole huviretki vaan koettelemusten tie. Jokainen vastoinkäyminen kasvattaa voimiasi ja kun selviydyt niistä, pelkosi katoavat ja alat uskoa itseesi.

Elizabeth Gilbert kertoo, että hän saavutti mielenrauhan ashramissa Intiassa vasta, kun ymmärsi, että kaikki hänen pelkonsa, häpeänsä ja muut vaikeat tunteensa olivat osa häntä, kuin pieniä eksyneitä lapsia, jotka hän otti (kuvaannollisesti) syliinsä, ja joita hän alkoi ohjailla ja hoitaa kuin lapsiaan. "Tule sylkkyyn ja rauhoitu, äiti ( = minä itse) on tästä lähtien ohjaksissa." Hän ei enää antanut näiden tuneiden päästä riehumaan kuin kauhukakarat, hän teki sovinnon niiden kanssa.
Tavallisesti ihminen käy mielessään jatkuvaa keskustelua itsensä kanssa. Naisilla siellä saattavat jutella "pikkusisko",  joka haluaa jätskiä ja kaikkea muuta kivaa ja helppoa. Pikkusiskolle vastaa "isosisko", joka on periaatteessa oikeassa, mutta puhuu ankaraan ja hyökkäävään sävyyn: "Mihin sinä muka sitä jätskiä tarvitset, ei sillä nälkä lähde." Jos sisäinen ääni puhuu sinulle rumasti tai hyökkäävästi, se ei ole korkeimman itsesi ääni, se ei ole jumalan ääni. Jumala ei puhu sormea heristäen. Korkeimman itsen ääni ei koskaan arvostele eikä kritisoi. Korkeimman itsen / jumalan äänen kyllä tunnistaa, kun sen kuulee, sillä se on aina lempeä ja rakastava. "Minulle on ihan sama mitä teet, olet upea, olen tässä vieressäsi, ja me selvitään tästä."  Voit luottaa siihen, että mikä tahansa sisäinen ääni, joka kohottaa ja kannustaa sinua, auttaa sinua nostamaan kasvosi mudasta, on korkeimmasta voimasta lähtöisin.

Elizabethiltä on hiljattain ilmestynyt uusi kirja, The Signature of All Things. Se pitäisi nyt hankkia ja lukea mahdollisimman pian. Bloggaukseni haastattelun toisesta osasta löytyy täältä.