Mikä on suunnitelman ja haaveen ero? Haave on pilvilinna korvien välissä; jotakin hiukan epätodellista, jota kovasti toivoo, haluaa ja odottaa. Suunnitelma on opas- ja karttakirja, joka kannustaa tekemiseen, ja jonka avulla pääsee tavoitteeseen. Viime aikoina on tuntunut siltä, että Viisivuotissuunnitelmani onkin vain haave, koska en aktiivisesti tavoittele siinä olevia asioita. En jaksa tehdä mitään: ei huvita, ei kiinnosta. Minussa ei ole pienintäkään kunnianhimon siementä jäljellä. Olenko tosiaan ihan aikuisten oikeasti antanut/antamassa periksi? Tämmöistäkö haluan koko loppuelämäni olevan? On todella, todella vaikeaa tehdä mitään, kun ei enää usko asioiden muuttuvan paremmiksi vaikka miten ponnistelisi. Tottakai olisi "hienompaa" olla työtön FM kuin työtön ylioppilas, mutta mitä väliä sillä on, jos kuitenkin on työtön. Kuulen äänen sisälläni hokevan: "En osaa, en pysty, en kykene." Ajatukset luovat todellisuuden, ja minun todellisuuteni on yhtä synkkä ja toivoton kuin ajatuksenikin.

En tajua, miten ja mistä löytäisin motivaation. Mikään ulkoinen ei tunnu riittävän, sen täytyisi löytyä minusta itsestäni. Ja sen pitäisi löytyä suunnilleen nyt heti, aikaa ei vain kertakaikkiaan enää ole. Hirvittää ajatuskin tammikuusta. Jos en tähänkään saakka ole saanut mitään aikaan, miten ihmeessä asia olisi yhtäkkiä toisin tammikuussa? Herään 1.1.2015 intoa piukassa, huippumotivoituneena ja järjettömän ahkerana? Juu niin varmaan.

On niin älyttömän helppoa olla jälkiviisas. Tämän vuoden viimeiset kuukaudet ovat olleet suht leppoisaa aikaa elämässäni. Pitkästä aikaa olen kokenut olevani turvassa. Tilillä on ollut rahaa, lapset ovat olleet terveitä, oma vointi suht normaali. Monen monta kertaa aiemmin olen ajatellut, että silloin kun kaikki on hyvin, pitää toimia - se ei ole odottelun aikaa. Ja aina käy näin - aika meni jo, enkä taaskaan ole tehnyt mitään, muuta kuin soimannut itseäni tekemättömyydestä. Tämä toistuu uudestaan ja uudestaan: päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia. Milloin oikein ajattelin kasvaa aikuiseksi ja ottaa vastuun omasta elämästäni?! Hävettää sanoa, mutta odotan yhä pelastajaa, satujen prinssiä. Ihmistä, joka taikasauvan (penis?) heilautuksella muuttaa kaiken elämässäni. Yhtäkkiä olen energinen, aikaansaava, elämänhaluinen ja intoa täynnä, ja ehkä myös korviani myöten rakastunut. Rahahuoletkin katoavat kuin taikaiskusta. Järjellä tajuan, että ketään pelastajaa ei tule mistään, vain minä itse voin pelastaa itseni. Siitä huolimatta jatkan odottamista. Olen tottunut odottamaan. En osaa muuta kuin odottaa. Samalla kuitenkin halveksin itseäni. 

 

-------------------------------------------------------------------------------------------------------

 

Sen Miehen kanssa tuli puheeksi, että mitä jos vietettäisiinkin uuden vuoden aatto yhdessä. Sillä hetkellä se tuntui hyvältä idealta, mutta nyt on alkanut kammottaa. Haluanko todella ottaa uuden vuoden vastaan "menneisyyden haamun" kanssa? En aio palata asiaan enkä tehdä mitään asian hyväksi. Hän saattaa lähteä matkalle, ja asia ratkeaa siten itsestään.

Joku sanoi sen ääneenkin, ja tajuan sen kyllä itsekin: olen sekoittanut keskenään rakkauden ja riippuvuuden. Ei tämä ole mulle mikään uutinen, niin oli varmaan koko suhteemme ajan, ja siksi se niin vaikeaa olikin. Rakkaus laajentaa, vapauttaa, kannattelee, kasvattaa. Riippuvuus supistaa, ahdistaa, hukuttaa, kutistaa. Ei ole vaikeaa nähdä, kummalla puolen minä olen.
Riippuvuus on todellinen ongelma, ei vain tämän ihmisen suhteen (vaikka nyt tuntuu, että olen viimein pääsemässä irti), vaan ylipäätään elämässäni. Olen ollut riippuvainen suunnilleen kaikesta mahdollisesta paitsi liikunnasta ja huumeista (Luojan kiitos viimeisestä), riippuvuus on vain aina vaihtanut kohdetta.

On niin monta asiaa, joista voisin olla kiitollinen. Silti näen ympärilläni vain loputtoman jonon ongelmia, joista en selviä itsekseni.