Olen vahvasti sitä mieltä, että ihmisen elinympäristö vaikuttaa hänen elämänsä laatuun ja mielialaansa ehkä jopa enemmän kuin ihminen aina huomaakaan. Jos mietin, mikä yhdistää elämäni onnellisimpia muistoja, niin niissä kaikissa olen joko ollut maalla, tai on ollut kesä, tai molempia.

Olen siis maalta kotoisin. Lapsuus oli huoletonta ja turvallista aikaa. Sain liikkua vapaasti lähiympäristössäni enkä koskaan pelännyt mitään. Se oli sitä aikaa, jolloin aurinko paistoi lämpimämmin, pakkanen puri kipakammin. Yhä vielä "sielunmaisemani" on maalta. Jos mietin maisemaa, jonka haluaisin näkyvän ikkunastani, näen silmänkantamattomiin peltoa, ehkä joen tai puron, jokusen omenapuun, heinikkoa ja koivuja. Imen itseeni veden solinaa hypellessäni purolla kiveltä toiselle. Auringonsäteet siintävät puidenlehtien katveesta, ja joudun siristämään silmiäni niitä katsoessani. Huolet, murheet ja paha maailma ovat jossain kaukana.

Muutin pois lapsuudenkodistani pieneen kaupunkiin ollessani 16-vuotias. Tuntuu hurjalta, että olen lähtenyt kotoa niin nuorena; en tohtisi omaani vielä tuon ikäisenä päästää. Muutin lapsuudenkodistani suoraan yhteen asumaan silloisen poikaystäväni, tulevan ensimmäisen aviomieheni, kanssa. En varsinaisesti kadu sitä, mutta eihän se viisas päätös ollut, vaikka silloin oikealta tuntuikin. Tajuan nyt, etten tosiaankaan itsenäistynyt tuolloin, vaan muutin vain yhden miehen (isän) huomasta toisen miehen (poikaystävän) hoiteisiin. Ei tuo poikaystäväni mitenkään dominoiva ollut, en sitä tarkoita, mutta kuitenkin sen verran "suojakuori" maailmaa vastaan, että saatoin vielä elää pumpulissa.

Voi miten pientä elämäni olikaan silloin! Kaikki pyöri kodin, perheiden ja kotiseudun ympärillä. Jatkoin todellakin sukuni perinnettä: isän äidin suvun sukututkimuksen mukaan se poppoo on pyörinyt samoilla seuduilla satoja vuosia! Suku on yli 400 vuoden aikana liikkunut huimat 40km paikasta A paikkaan B. Sisäänpäin lämpiävää porukkaa siis, todellakin, ja on yhä. Niin kuin koko kylä.

Se oli, kuulkaa, suuri kummajainen, joka meidän kylältä muutti Helsinkiin. Muistan, kun yksi mua vuoden nuorempi tyttö muutti - siitä riitti juttua kyläläisille vuosiksi. "Että se sillä lailla sinne Helsinkiin lähti! Luulee varmaan olevansa parempaa väkeä nyt." No, kun yksi toinen tyttö samalta kylältä päätyi Helsinkiin ja tuli vielä julkkikseksi, niin hänestä kyllä jaksetaan olla ylpeitä (tosin hän oli "parempaa väkeä" jo valmiiksi). "On se hienoa miten oman kylän likka pärjää maailmalla!" (Eli Helsingissä).
Olisin halunnut Helsinkiin opiskelemaan maantiedettä, mutta en hakenut. En jättänyt hakematta sen takia, että olisin ihmisten puheista piitannut, mutta mua pelotti Helsinki ja ajatuskin siitä, että lähtisin sinne yksin. Niinpä päädyin edelleen sen saman poikaystäväni kanssa erääseen toiseen suurehkoon kaupunkiin.

Kaupunkiin sopeutuminen on kestänyt kauan: muutin tänne vuonna 1990, ja vasta vuonna 2006 kykenin sanomaan tätä kodikseni. Muistan, miten alussa pelkäsin täälläkin. Tuntui kamalalta ylittää suojatie keskustassa, kun siinä oli yhtäaikaa niin paljon ihmisiä. Olisinpa tiennyt, mikä mua odotti muutaman vuoden päästä: muutin yhteen maailman suurimmista kaupungeista.
Siellä niitä ihmisiä vasta olikin. Itkin ensimmäisen kuukauden lähes päivittäin. En vielä sielläkään varsinaisesti itsenäistynyt, sillä ei mennyt kuin muutama kuukausi, kun jo olin suhteessa. (Kyllä, petin aviomiestäni.) Näitä asioita kuitenkin yhdistää yksi seikka: menin ja tein vaikka pelkäsin, ja sitten en enää pelännytkään. Nykyään pelkään vaikka mitä, ja jätän elämättä, kun mulla ei enää olekaan "suojakuorta" ( = parisuhdetta).

Näillä tienoilla alkoi myös mun masennushistoriani. Muistan ekana yliopistovuonna jääneeni usein kotiin luennoille lähtemisen sijaan. Olin tosi pettynyt opintoihini ja ihan kaikkeen. En saanut kavereita enkä viihtynyt kaupungissa. Aviomies (se jota petin) tuntui veljeltä.
Kun palasin kotiin ulkomailla asumisen jälkeen, tilanne paheni entisestään: koin täydellistä ulkopuolisuutta aivan kaikesta ja kaikista. Mietityttää vieläkin ajoittain, onko yksi masennukseni taustalla olevista tekijöistä (rakkaudettomien parisuhteiden, "lennosta" miehen vaihdon, ja ties minkä muun lisäksi) se, että olen "pakottanut" itseni asumaan kaupungissa. En varmasti osaisi enää maallakaan asua, en osaa hoitaa omakotitaloa enkä halua tehdä lumitöitä, mutta kaipaan metsää! Täydellistä hiljaisuutta! Sitä ei kaupungissa tunnu olevan missään.

Kun avioeron jälkeen muutin nykyiseen asuinpaikkaani, mietin, mihin ihmeeseen olin oikein päätynyt. Turvakodilla ollessa ei ollut kauheasti varaa valita; oli otettava yksi niistä asunnoista, joita kaupunki tarjosi. Päädyin tähän, koska lapsilla oli lyhyt koulumatka, ja asunto oli lähes uusi. Naapurissamme on moottoritie, rautatie ja paloasema. Ensimmäisen kesän ajan heräsin joka ikiseen junaan ja palohälytykseen. Nyt, 10 vuotta myöhemmin, en edes huomaa niitä. Kuitenkin hiljaa mielessäni mietityttää muun muassa taustamelun vaikutus (mielen)terveyteen. Vaikka lähellä on myös ihanat järvet, riittävätkö ne "kompensoimaan" melun aiheuttaman haitan?

Olen vaikea tapaus. Haaveilen maalla asumisesta, mutta haluan palveluiden olevan tasokkaita ja lähellä. Pidän autottomasta elämästäni ja siitä, että pääsen kotiovelta bussilla ihan minne haluan. Se ei olisi maalla mitenkään mahdollista. Talvella on toisaalta ihan sama, missä asuu - en kuitenkaan käy ulkona kuin silloin, kun on pakko. Olen monasti ajatellut, että olen syntynyt väärälle leveysasteelle. Oikeasti mun kuuluisi olla jossakin, missä on aina kesä. Ei liian kuuma, mutta lämmin, ja pimeää vain öisin eikä yhdeksän kuukautta vuodesta. Suomesta mukaani haluaisin tuoreet mansikat ja syreenit.

Onneksi kesä on ihan pian, ja pääsen taas maalle hengittämään hiljaisuutta. Ja täällä kaupungissa lempirannalleni uimaan ja kiviä silittelemään. Tule jo, kesä! Tule jo, aurinko!