Näkijällä käynnin jälkeen leijailin taas monta päivää pilvissä. Otin puheet sormuksesta hyvin kirjaimellisesti ja aloin miettiä, että ihan oikeasti haluan naimisiin Visan kanssa - muutaman kuukauden tuntemisen jälkeen. :p  Suunnittelin jo, miten kosin häntä karkauspäivänä, onhan nyt karkausvuosi. :) Tiedän, että polyamoriastaan huolimatta hän on naimisiinmenevää tyyppiä, mutta luulen, ettei hän yhden naisen kanssa halua naimisiin...
Visa kysyi joskus, suuttuisinko, jos hän muuttaisi yhteen jonkun toisen naisen kanssa. Sanoin, etten pitäisi ajatuksesta, ja musta olisi tärkeää, että meillä olisi edelleen paikka, jossa voisimme kuherrella ihan kaksin (mun kotona ei oikein voi). No nyt musta yllättäen tuntuukin, että haluaisin meidän asuvan yhdessä jo nyt, ei vasta sitten joskus, kun mun lapset on omillaan. Tästä en kyllä uskalla sanoa hänelle (ainakaan vielä) mitään. Näen ja tiedän, että hänen oma rauhansa on hänelle tärkeää varsinkin nyt, kun hän etsii sitä toista. Mietin, paljonko näkijän sanoma tällä hetkellä ohjailee mun ajatusmaailmaani, joten en ole edelleenkään tekemässä enkä sanomassa yhtään mitään hätiköidysti. 

Surkean uuden vuoden vastaanoton jälkeen olen yrittänyt muistuttaa itseäni päivittäin Visan polyamoriasta. Tosin se uuden vuoden aattona mulle esitelty nainen on jo ulkona kuvioista, kipinää ei vain ole. Mun ja Visan suhde on uuden vuoden aaton jälkeen syventynyt huomattavasti. Tuntuu hyvältä, että siitä selvittiin.

Vaikka Visa on mun, hän tulee olemaan myös jonkun muun. Hän on menossa treffeille sekä tällä että ensi viikolla. Tuntui hassulta lukea ihastuneen naisen tekstiviestiä, että lähdetäänkö Keski-Eurooppaan (he eivät ole vielä edes tavanneet!). Visalla tulee olemaan ihan oma, erillinen rakkaussuhde jonkun muun kanssa, enkä mä voi sille mitään. Visan mukaan jotkut asiat tietenkin tulevat olemaan yhteisiä, mutta ei millään kaikki - kaikkea ei voi eikä halua jakaa. Kun nämä asiat eivät ole vielä millään tavalla konkreettisia, elän edelleen kuplassani.

Visa aina sanoo, että kolmisuhde onnistuu vain, jos sitä oikeasti haluaa. Olen koko ajan yrittänyt rehellisesti miettiä, haluanko sitä ihan oikeasti. "Luonnostaan" (vai kasvatuksen tuloksena) suustani putkahtava vastaus on, että en: haluaisin tuhat miljoonaa kertaa mieluummin olla vain ihan kaksin Visan kanssa. Senkin uhalla, että jo nyt aika ajoin huomaan, että jos tapaamme joka päivä, meille tulee kaksistaan vähän tylsää. (Siinä vaiheessa tulevaisuudessa Visa varmaan häipyy sen toisen luokse). Toisaalta haluan Visan joka tapauksessa.
"Luonnolliseen" vastaukseeni vaikuttaa varmasti myös se, ettei mulla ole mitään kokemusta naisista saati kolmisuhteesta. Mistä voin tietää, haluanko sitä, kun en tiedä, mitä se käytännössä oikeasti on? Uskon, että kahta ihmistä voi rakastaa yhtä aikaa - rakastanhan minä jokaista lastanikin, kaikkia yhtä paljon, kuitenkin jokaista hiukan eri tavalla. Tuntuisi hullulta luopua parisuhteesta tässä kohtaa vain siksi, että se jonakin päivänä muuttuu kolmisuhteeksi - minähän saatan olla kolmisuhteessa onneni kukkuloilla! 

Luotan Visaan niin paljon, etten enää osaa oikein pelätäkään. Jonakin päivänä mä tiedän, minne tää polku vie. Tietysti toivon, että se polku on päättymätön ja matka onnellinen.