Olen ennenkin huomannut, että "loma" ei sovi mulle. Niin kävi pääsiäisenäkin. Viikonloppu vielä jotenkin sujuu, mutta 3-4 päivää alkaa olla liikaa: unirytmi menee aivan sekaisin ja syön mitä sattuu. Mitä enemmän tuota teen, sitä huonommin voin, ja kierre on valmis. Olinhan mun mielialani aika matala jo ennen pääsiäistä, mutta pääsiäisen jälkeen se vasta matala on ollutkin.

Menimme pääsiäiseksi maalle lapsuudenkotiini. En tajua, mitä siellä mulle oikein tapahtuu, mutta jotenkin aina taannun semmoiseksi alle 16-vuotiaaksi pissisteiniksi, jollainen olin, kun vielä asuin kotikotona. Minusta tulee laiska vätys, (jos mahdollista, vieläkin laiskempi kuin kotona), välinpitämätön muita kohtaan - ja samalla häpeän sitä. En auta äitiä kotitöissä, en leiki edes omien lasteni kanssa saati sisarusteni lasten, en vahingossakaan pistä nokkaani ulos (maalla on muka aina kuraista ja pimeää), olen omissa oloissani, löhöilen, luen ja selailen nettiä puhelimella. Tajuan, että tuo on oikeasti törkeää, koska äiti ei ole enää mikään nuorukainen, ja tämmöisinä juhlapyhinä kotona on yleensä paljon väkeä koolla - hän oikeasti tarvitsisi apua. Samalla kun tajuan sen, vähät välitän siitä, ja tunnen olevani itsekäs sika. Mitä pahaa äiti on muka mulle tehnyt ansaitakseen tuollaista käytöstä multa? :(  "Näin siinä kävi, kun ette koskaan minulta vaatineet mitään silloin, kun vielä asuin kotona." Mä olin (ja olen) oikeasti pilalle hemmoteltu kakara. :p

Join pääsiäisenä torstaina kaksi siideriä ja lauantaina yhden lonkeron. En todellakaan juo tuon enempää juuri koskaan ja ylipäätään tuonkin vähän juon ehkä 3-4 kertaa vuodessa. Tässä ei siis ole kyse krapulasta sanan varsinaisessa merkityksessä vaan siitä, miten vaikeaa mulle on palata (lasten) vapailta normiarkeen. Mähän en ole töissä, mulla on periaatteessa aina vapaata, mutta lasten arkirytmi tuo kuitenkin rytmiä munkin elämääni. Lasten rytmin sentään kykenen säilyttämään - miksi se on niin kovin vaikeaa mulle itselleni? Muistin taas, miksi käyn tätä nykyä niin harvoin kotona maalla, paluu arkeen on vaan niin vaikeaa. Mitään ikävää tai konkreettisen kamalaa ei siis tapahtunut, mutta kuitenkin mulle jäi fiilis, että olipa kurja pääsiäinen.

Pääsiäisen jälkeen nukuin oikeastaan koko tiistain. En edes muista, milloin viimeksi olisin nukkunut niin paljon putkeen. Alkoi pelottaa, että onko kilpirauhaslääkitys menettänyt tehoaan, mutta sitten muistinkin, että unohdin ottaa parina päivänä iltapäiväannoksen. Sitä saa mitä tilaa.

No, ei tämä todellakaan mene pelkästään tuon piikkin. Kuten sanottu, valvominen ei sovi mulle, mutta kuitenkin mun oli "pakko" lauantaiyönä katsoa elokuvia putkeen kahteen saakka aamulla. Silmiä jo särki moisesta, mutta ei, pakko oli se viimeinenkin katsoa, kun kerran aloitin.
Kotikotona on aina suunnattomasti herkkuja, muun muassa mun heikkouttani: pullaa. Söin sitä taas aivan tajuttomia määriä, kun omassa kotona pullaa ei ole juuri koskaan, enkä ikinä leivo. Tiedän kokemuksesta jo varsin hyvin, mitä pullaövereistä seuraa: hiilarikrapula. Sanotaan, että ihminen oppii virheistään, mutta mä taidan olla jo todistetusti immuuni.

Kotiin palattuani menin toivoa täynnä vertaistukiryhmään, sillä jotenkin siellä käynti on tähän saakka aina helpottanut omaa oloani. No, tällä kertaa siellä tulikin sitten vertaistukea parhaimmillaan (tai pahimmillaan): oikeastaan kaikilla meillä oli ollut jotenkin surkea pääsiäinen. Se veti jostain syystä mielialaa (jos mahdollista) vieläkin alemmas - tarttuuko masennus?

Olin jo aiemmin huomannut, että yksi mies siinä ryhmässä tuijottaa mun rintoja. :p Pari viikkoa sitten hän kysyi mun puhelinnumeroa (ja minä typerys annoin, miksi ihmeessä? - ehkä hämmästyksestä, että joku ylipäätään pyytää mun numeroa.) Ennen pääsiäistä hän pyysi mua kahville. Kieltäydyin keksityin verukkein. Voi hyvät hyssykät.

Ensinnäkin tämä mies ei kiinnosta mua miehenä oikeastaan yhtään: hän on mua ainakin 15 vuotta nuorempi eikä ollenkaan mun tyyppiäni. En tiedä, haluaisiko hän vain juttuseuraa, mutta tissituijotuksesta olen päätellyt hänen haluavan jotain ihan muuta.
Toisekseen, en todellakaan mennyt siihen ryhmään miehiä pokaamaan, vaan nimenomaan oppiakseni suhtautumaan miehiin neutraalisti. Olen visusti päättänyt, että vaikka sinne tulisi minkälainen helmi, en paneskele ketään ryhmäläistä, ennen kuin olen käynyt ryhmässä ainakin vuoden. Eihän tuosta ryhmästä muuten ole mitään hyötyä, se muuttuu vain ajankuluksi. Sitä paitsi tajuan kyllä, että liian intiimi kanssakäyminen jonkun ryhmäläisen kanssa sotkee ryhmän dynamiikkaa, eikä mulla ole pienintäkään aikomusta alkaa pilata sitä.

No, tänään tuo ryhmäläinen soitti mulle kymmenen jälkeen illalla. En vastannut. Itse asiassa tuntui varsin kiusalliselta eikä vähiten sen vuoksi, että mun mielestä ylipäätään on törkeää soittaa tuntemattomalle yhdeksän jälkeen illalla. Nyt mietin, pitäisikö mun blokata hänen numeronsa. Toivon todella, että tästä ei nyt seuraisi mitään sellaista hässäkkää, että joutuisin vaihtamaan ryhmää. Pidän tuon ryhmän hengestä ja koen hengenheimolaisuutta sen muihin jäseniin - tietyllä tapaa myös tähän soittajaan, mutta vain tiettyjen rajojen sisällä. Tykkään meidän keskusteluistamme, mutta en yhtään mistään enemmästä.

Tällä viikolla tuli kuukausi täyteen välirikosta Sen Miehen kanssa. Hänestä ei ole kuulunut mitään, mikä ei kyllä yhtään harmita, koska ei mullakaan ole mitään tarvetta olla häneen yhteydessä. Toki vielä joskus käy mielessä, mitä hänelle mahtaa kuulua, mutta se tuntuu olevan pelkkää uteliaisuutta, ei välittämistä. Jotenkin typerästi jaksaa yhä vähän ärsyttää, ettei hän ota yhteyttä, koska niin kovin mielelläni haluaisin jättää vastaamatta hänen yhteydenottoonsa. Tunnistan tässäkin enää vain itselleni tyypillisen vatvomisen, joka toivottavasti vielä jonakin päivänä loppuu tyystin (ihan kaikkien asioiden suhteen). 

Hoitamattomien asioiden lista on kasvanut pelottavan massiiviseksi. En edelleenkään ole varannut lääkäriaikaa, vaikka lääkärintodistus pitäisi jo kiireesti toimittaa eteenpäin. Lääkäriaikoja olisi itse asiassa pitänyt varata useampikin, koska asiaa olisi niin psykiatrille, gynekologille kuin kilpparilääkärillekin. Sivuaineen kokonaismerkintä on edelleen hakematta. Yhtään mikään ei etene, kaikki jumittaa totaalisesti. En tajua, mistä ihmiset saavat motivaatiota ja paloa asioiden tekemiseen. Muhun ei tunnu tehoavan mikään, ei keppi eikä porkkana. En todellakaan voi sanoa yrittäneeni parastani, kun ylipäätään mikään asia elämässä ei tunnu kiinnostavan. Yleensä olen jaksanut silti olla edes toiveikas. Mitä jää, kun toivokin alkaa hiipua?

Kuvan lähde: Meetville