Mua alkaa pikku hiljaa todella ottaa pattiin tää koneettomuus. (Kirjoitan Keskimmäisen koneella, kun hän ei ole kotona.) Niin moni asia riippuu mahdollisuudesta käyttää konetta: asunnon etsiminen, raha-asioiden hoitaminen, polkupyörän ostaminen, blogin kirjoittaminen... Näyttää siltä, että me ei tosiaankaan muuteta tänä kesänä, ja sen kertominen Kuopukselle tulee olemaan mielenkiintoista. Toisaalta olen helpottunut - muuttaminen on niin älyttömän rankkaa, ja viihdyn tässä missä nyt olemme, vaikka vähän ahdasta onkin.

Esikoinen on ollut paljon täällä meillä kotona. Meinasi palaa käpy, kun isänsä alkoi olla jatkuvasti yhteydessä häneen sillä rajalla, että se jo lähenteli häirintää. Sijaisperheessä kun menee kuulemma välillä kuukausiakin, ettei isästä kuulu mitään. Tottakai isä käytti nyt tilannetta hyväkseen, kun tiesi lapsen olevan samassa kaupungissa kanssaan, ja lähetti jopa mulle terveisiä. :O  Esikoinen sitten multa hädissään kyseli harva se päivä, että mitä sanon isälle, kun en nyt halua tavata häntä. Vastasin, että sanot juuri noin, mutta ei nuorella vielä riitä rohkeus sanoa suoraan. Selitin, että tekosyiden keksiminen on loputon suo. Viestittely loppui viimein, kun nuori keksi sanoa olevansa lähdössä maalle.

Kyllä me ihan oikeastikin lähdettiin maalle, mutta pari päivää myöhemmin, kuin mitä isälle sanottiin. Juhlittiin Esikoisen synttäreitä ja tavattiin sukulaisia. Yksi lapsistani kastetaan tänä kesänä, ja kysyin sisaruksiani kummeiksi. Toinen vastasi reippaasti: "Kyllä", toinen ei sanonut mitään. Niin tyypillistä. No, onneksi toinenkin kummi löytyi lähipiiristä. Lapsiani ei aikoinaan kastettu, koska lasten isä oli silloin sitä vastaan. Nyt hän on, ihme kyllä, antanut luvan ihan mukisematta. Mahtaako vielä ajatella, ettei mun suvussani ole yhtään kummiksi kelvollista ihmistä, kuten silloin kauan sitten kastamattomuutta perusteli. En itsekään kuulunut vuosiin kirkkoon, mutta kun Esikoinen kastettiin, mua alkoi vaivaamaan oma "pakanuuteni", ja liityin silloin. Olen tosin edelleenkin ihan vaan tapakristitty, Jeesus-jutut ei suuremmin hetkauta mua. Koen, että mulla on ihan oma tapani olla henkinen, ja se riittää mulle.

Maalla oli siis mukavaa, vaikka nyt ehdittiinkin olla vain muutama päivä. Yksi lapsistani jäi yksin kotiin kissavahdiksi, enkä vielä halua jättää häntä päiväkausiksi omilleen, vaikkei hän enää pikkulapsi olekaan - tai ehkä juuri siksi. Luotan kyllä häneen, ja toistaiseksi hän on aina ollut luottamukseni arvoinen.

Pelkään kovasti, että tästä kesästä tulee toisinto viime kesästä. Viime kesä oli ihan "Päiväni murmelina" -kesä - kaikki päivät samanlaisia enkä tehnyt juuri mitään, mitä olin suunnittelut (luetaan: gradua). Niinpä tuo ikivanha urakka on mulla edessä nyt, huomisesta alkaen. Olin ajatellut, että opiskelen viikon kesäkuussa ja viikon heinäkuussa, mutta huomasin vasta, että laitoskirjasto onkin kiinni koko heinäkuun, joten munkin on oltava ahkera koko kesäkuun. Ajatus siitä, että nyt teen toisin enkä sössi tätä, motivoi.

Mitään juhannussuunnitelmia mulla ei tänäkään vuonna ole. Viime vuonna olin yksin kotona koko juhannuksen, satoi vettä ja lämmintä oli muistaakseni pari hassua astetta kuten maaliskuussa. Yksinäiseltä se kyllä tuntui, ja nyt olin jo vähän ajatellut olevani juhannuksen maalla. En kuitenkaan raaski käyttää vähiä rahoja jatkuvaan edestakaisin junailuun. Nytkin olen yksin kotona, mutta vielä ei tunnu yksinäiseltä. Ehkä se tunne ei nyt iskekään, kun tekemistä on valmiiksi suunniteltuna.

Mua vaivaa kova läheisyyden kaipuu, mitä sitä kieltämään. Naurattaa, kun kesähoroskoopit lupaa aina rakkautta kesälle, mutta tänä kesänä sen kuulemma pitäisi olla ihan oikeasti totta. ;) Mä olen rakkauden suhteen tätä nykyä niin kyyninen, etten usko, ennen kuin näen. Sen nyt tiedän, ettei kukaan mua täältä kotoa tule hakemaan, joten koska en käy juuri missään, on "sutinan" todennäköisyyskin hyvin pieni. Vaikka tosiaan kaipaan kumppania rinnalleni, niin näinkin on hyvä. Elän toivossa. :)

Jotain "kummallista" mussa kuitenkin selkeästi on tapahtumassa. Huomaan, että tätä nykyä mun kumppanuuden kaipuuni ei nousekaan pintaan silloin, kun olen ns. puutteessa. Kaipaan kumppanuuteen liittyviä tunteita: tunnetta hyväksytyksi tulemisesta, hyväksyvää katsetta, rakkauden lämpöä, tunnetta asioiden ja arjen jakamisesta, yhdessä nauramista, yhdessä nukkumista. Tää saattaa olla hyvinkin tervettä, koska tähän asti "vietit" on vieneet mua tyystin metsään. Luulen, että seksuaalista vetovoimaa voi tuntea lähes ketä tahansa "perussiistiä" ihmistä kohtaan; siksi se ei voi olla tiennäyttäjä. Kaipaan sellaista sielunyhteyttä, joka kantaa pitkälle vanhuuteen, läpi elämän jopa. Kumma kyllä, uskon sellaiseen yhä. Kun seksi loppuu, mitä jää jäljelle, jos se on ainoa yhdistävä tekijä? Jotakin yhteistä on oltava siinäkin vaiheessa, kun istutaan kiikkustuoleissa.

Näin hiljattain unta Siitä Miehestä. En muista, olenko koskaan aiemmin nähnyt hänestä unta. Unessa hän oli suhteessa yhden FB-kaverini kaverin kanssa, ja heillä oli yksi pieni lapsi, toinen tulossa. Se Mies vaikutti hyvin onnelliselta, ja mullakin oli hyvä fiilis herätessäni. Siitä tiedän, että olen päässyt hänestä irti - jos olisin vielä kiinni, tuo uni olisi satuttanut. Perhehän on se, mitä hän on aina halunnut, ja tuntui hyvältä "nähdä" hänet aidosti onnellisena. Soisin täydestä sydämestäni, että tuo uni olisi totta.