Oon aina pitänyt sellaisia ihmisiä täysinä sekopäinä, jotka menevät naimisiin kahden viikon tuntemisen jälkeen. En pidä enää. En ole menossa (vielä) naimisiin, mutta Visa kolahti niin kovaa (ja tunne on molemminpuolinen), että luulen nyt tajuavani, miten tuommoisiin ratkaisuihin päädytään. Visa tuntui aika pian - toisena iltana - niin omalta, että halusin hänen kanssaan ihan kaiken: naimisiin, lapsia, punaisen tuvan ja perunamaan - ihan kaiken ja mitä vaan. Väistämättä kävi mielessä, että oltaisiinpa tavattu 20 vuotta sitten. Uskokaa tai älkää, mä en tämän nelkyt ja risat kestäneen elämäni aikana ole koskaan ennen tuntenut semmoista. Että joku tuntuu niin omalta. Niin tutulta. Niin hyvältä. Niin oikealta. Ja että hän vielä tuntee ihan samoin! ♥

Kaikkien aiempien suhdevääntöjen ja -kääntöjen jälkeen parin vuoden ajan kasvoin ajatukseen, että on pakko olla olemassa sellaisiakin parisuhteita, jotka syntyvät ja elävät luonnostaan, omalla painollaan. Päätin, että en kertakaikkiaan enää lähde mukaan yhtenkään keinotekoiseen vääntöön. Mulla on ollut tässä elämässä ihan riittävästi suhteita, joissa mikään ei tunnu sujuvan, pikkuasioistakin kinataan ja riidellään, ja ylipäätään ihan kaikki - vaikka yhteisen ajan löytyminen - vaatii kohtuuttomasti venymistä joko molemmilta tai toiselta.
Mun ja Visan suhde on ollut kaikkea muuta. Olen saanut juuri sitä mitä olen tilannut: sujuvuutta, luonnollisuutta, luontevuutta, helppoutta, läheisyyttä, yhteyttä - kerrankin, ja vähänkö se on ollut ihanaa. Oon ollut onnellinen ihan kaikesta: tästä ihmisestä, tästä tunteesta, tästä luontevuudesta. Se Voi Sittenkin Olla Totta. Mä oon ollut oikeassa.

Viime vuoden puolella me tavattiin monta kertaa viikossa. Juteltiin tuntikausia, rakasteltiin tuntikausia, oltiin sylikkäin tuntikausia, naurettiin loputtomasti. Suunniteltiin yhteistä tulevaisuutta ja rakennettiin villejä unelmia. Visa sanoi mua kauniiksi tai ihanaksi monta kertaa päivässä, ja ekaa kertaa elämässäni se tuntui uskottavalta. Ylipäätään hän löysi/löytää aina tilanteeseen sopivat sanat. Leijuin. Vahvistuin. Kukoistin. Säteilin. Halusin sen jatkuvan loputtomiin, vaikka samalla kipeästi pelkäsin, että jonain päivänä se loppuu. Mä olen kuitenkin ihan tavallinen ihminen roikkuvatsoineni ja kiukkupäivineni, en maailman kaunein nainen, vaikka Visa niin sanookin. :) Tähän päivään mennessä tämä ihanuus on jonkin verran tasoittunut, muttei onneksi loppunut - eikä toivottavasti lopukaan ainakaan vielä pitkään aikaan.

Jokin tuntuu nyt kuitenkin muuttuneen. Niin kuin olen jo kirjoittanut, ihmettelen edelleen lähes päivittäin, mitä oikein tapahtui. Mistä se "alamäki" sai alkunsa ja miksi? Tai siis - meillä ei todellakaan ole asiat huonosti nytkään - tahtoisin vaan, että ne olisivat yhtä ihanasti kuin kaksi ensimmäistä kuukautta. :) Mietin, onko Visakin huomannut tämän, vai onko tämä kaikki vain mun mielikuvitustani.
Kerroinkin jo, että olin joulukuussa pitkään tosi kipeä. Se oli meidän suhteen eka koettelemus. Visa kyllä kävi mun luona joka päivä, mutta aina vain lyhyesti. Me lakattiin pussailemasta ja syleilemästä - tai ainakin se kaikki väheni radikaalisti. (Onneksi asian voi korjata!) Ja sitten jo tulikin se surullisen kuuluisa uusi vuosi...

Vuoden alusta olen ollut kokopäivätöissä, ja me väistämättä tavataan vähemmän. Oon jopa alkanut miettiä, onko tämä sittenkin "vain" seksisuhde. Me ei koskaan tehdä mitään eikä käydä missään. Toisaalta, enpä sitä ole tähän mennessä juuri kaivannutkaan. ;) Nyt vaan tuntuu olevan menossa vaihe, jossa mun pitää olla kaikesta mahdollisesta hirveän huolissaan. Onneksi satuin lukemaan Samin loistavan kirjoituksen, joka sai mut muistamaan, että Visa tarvitsee vapautensa ollakseen oma itsensä. Hän ei tosiaankaan ole mikään häkkilintu, ja mun on opittava elämään sen kanssa tai kokonaan ilman häntä. Ja elettävä ihan omaa elämääni, joka päivä, hänen kanssaan ja häntä ilman.

Visan uuden vuoden aattona mulle esittelemä nainen halusi mun puhelinnumeroni, ja annoin hänelle luvan antaa se hänelle. On ollut mukavaa jutella tämän naisen kanssa, koska en pysty juttelemaan tästä suhteesta juuri kenenkään kanssa (mun pitäisi varmaan etsiä jokin [tulevien] polyamoristen vertaistukipalsta).  Mutta. Sen naisen epäilykset tarttuu muhunkin, ja se ei tosiaankaan ole hyvä juttu. Alan epäillä ihan kaikkea - sellaistakin, missä jo olen päättänyt luottaa Visaan. Keskusteluistamme jäi tunne, että tämä nainen haluaa mun pitävän Visaa vanhana pukkina, joka panee kaikkea, mikä liikkuu. Hän on kuulemma paneskellut kolmikymppistä entistä naapuriaankin. So what? Well done.
"Low point" koettiin viikonloppuna, kun loin treffiprofiilin stalkatakseni Visaa. *facepalm*  Ihan oikeasti, mä olen koko ajan tiennyt, että hänellä on edelleen treffiprofiili ja että hän etsii sitä toista naista. Mikä tässä naisen kertomassa muka oli sellaista, mikä vaatii multa "toimenpiteitä"? Jos mä valitsen tuon tien, menetän järkeni. Se epäilyksen suo on loputon. Mä en voi olla tässä suhteessa, jos en luota. Mulla ei ole syytä olla luottamatta niin kauan kuin kaikki on näin kuin just nyt on - tai ainakin näyttää ja tuntuu tältä. :p Tarkoitan, että mä en voi etukäteen "tuomita" Visaa yhtään mistään; mä ehdin suuttua ja kärsiä sitten, kun ja jos hän jonain päivänä antaa siihen oikeasti aihetta. Mun ja Visan suhde on meidän, eikä mun pidä antaa sellaisten ihmisten vaikuttaa siihen, joilla ei ole siihen mitään osaa eikä arpaa. Tää nainen ei nimittäin kuulu meidän tulevaisuuteen. En tiedä, tietääkö hän itsekään sitä vielä saati Visa, mutta mä tiedän. Meidän jengiin otetaan vain nainen, joka iskee hyvällä tavalla kipinää ja saa aikaan ketjureaktion. :)