Joku on saattanut ihmetellä hiljaisuuttani. Kävi niin, että mitä enemmän aloin ajatella kaikkea kirjoittamaani ja sitä, mitä elämääni on tulossa ja jo tullut, sitä enemmän mua alkoi huolettaa, että joku tunnistaa mut. Mä en missään nimessä halua tulla tunnistetuksi enkä halua minkäänlaista julkisuutta vahingossakaan. Sami Minkkinen on toki koko ajan pitänyt blogiaan omalla nimellään, mutta mä en ikinä halua sellaiseen rumbaan, mihin Sami toukokuussa joutui. Antakaa mun siis pliis pysyä tuntemattomana, vaikka teillä jokin aavistus olisikin. Uskokaa, että se aavistus on väärä. ;) Jooko?

Toisekseen, mä en missään nimessä haluaisi, että Visa lukisi mun tekstejä. Vaikka meillä puhutaankin kaikki tärkeät asiat kasvotusten, häpeän epävarmuuttani ja ennen kaikkea epäluuloisuuttani. Visa kyllä tietää, ettei hänen polyamoriansa ole mulle helppoa, mutta hän ei ehkä sittenkään ole havainnut, miten vaikeaa se on mulle ollut. Tahdon pitää oman epävarmuuteni laajuuden häneltä piilossa.

 

Olen viimeksi ennen tätä tekstiä kirjoittanut näköjään marraskuussa 2016. Mennäänpä pikakelauksella seuraavat vaiheet:

 

Joulu 2016
Oltiin maalla Visan mökillä. Tämä oli kenenkään ensimmäinen joulu siellä vuosiin, ehkä jopa vuosikymmeniin, ja meidän eka yhteinen joulu. Oli mukavan leutoa, joten sekä talo että sauna saatiin helposti lämpöisiksi. Tämä oli mulle ensimmäinen joulu ikinä erossa lapsista, mikä oli kyllä haikea kokemus. He kuitenkin valitsivat olla mummolassa ja ymmärrän, että se on heille tuttua ja turvallista. Mä valitsin toisin.
Meillä oli aikuisten kutu- ja kainalojoulu. Syötiin, juotiin, saunottin, syliteltiin ja rakasteltiin. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni avannossa! Sain valtavasti toisen aikaa, huomiota, kosketusta ja lahjoja niin paljon, että häkellyin. Ihania, ajatuksella, rakkaudella ja hyvällä maualla valittuja lahjoja. Kiitos. ♥

 

Tammikuu - Kesäkuu 2017

Meillä oli todella raskassoutuinen kevät. Jo jouluna aistin Visassa jonkinlaista erilaista hiljaisuutta, ja tammikussa se lävähti täysin kasvoille. Visa oli koko tammikuun niiiiiiiin maassa. Luulin jo, että hän ei enää halua olla kanssani, muttei vaan saa sitä sanotuksi. Yritin saada häntä kertomaan edes jotain, ja viimein tajusin hänen tekevän jonkinlaista tilinpäätöstä kuluneesta ajasta ja elämästään ylipäätään. Tajusin, miten vaikeaa hänelle on vuodesta toiseen elää etsien ja toivoen, odottaen, että se suuri haave viimein toteutuisi ja pääsisi elämään sitä elämää, josta on vuosikymmeniä haaveillut - elämää kahden naisen kanssa. Sitä oli kamala katsoa vierestä varsinkin kun tuntui, etten kyennyt mitenkään helpottamaan hänen oloaan. Näin jälkikäteen ajateltuna murheista pienin lieni se, että koko tammikuun aikana me rakasteltiin vain viidesti. Visa jopa hermostui siihen, että halusin häntä - tuli hyvin selväksi, ettei hän ole mikään kone; en tosin koskaan niin ollut luullutkaan. Pikku hiljaa valon määrän lisääntyessä sieltä noustiin, ja Naistenpäivän tienoilla elämä oli jälleen suurin piirtein radallaan. Muttei sitten ihan kuitenkaan...

Aloitin nimittäin tammikuussa opiskelun. Samaan aikaan kävin vielä töissä ja tuntui, etten oikein päässyt kartalle koko opintotouhuista. Otin kaiken liiankin lunkisti ja yhtäkkiä olin tilanteessa, jossa mulla oli vielä kaikki etätehtävät tekemättä ja ensimmäiseen näyttöön muutama viikko. Ensimmäinen harjoittelu/näyttöpaikka oli päiväkoti, ja käsitykseni siitä, etten todellakaan halua tehdä työtä pikkulasten kanssa, vahvistui entisestään. :p  Olin niin puhki sen harjoittelun jälkeen...

Kevättä kohden Visa heräsi eloon, ja mökillä alkoi tapahtua. Nyt meillä on viimein sähköt ja ehkä Suomen komein kasvihuone. Toukokuussa käytiin etelässä eikä yhtään tehnyt mieli takaisin kotiin. Reissun jälkeen Visalla oli pitkä ja sitkeä flunssa, ja yhtäkkiä toukokuu olikin vaan ohi. Tsup. Silmänräpäyksessä. Saareen ollaan päästy tänä vuonna vasta kahdesti. On ollut niin kovin kylmää.

Kesän olen ollut jälleen töissä samassa paikassa kuin viime vuonna ja käyn taas töissä Visan mökiltä. Ollaan vietetty todella paljon aikaa siellä; niin paljon, että ajoittain on mökkihöperyys vaivannut. Kuopus on jälleen ollut mummolassa. Esikoinen muutti omilleen.
Tämä kesä on ollut täysin erilainen kuin viime kesä. Ei huono, mutta kaukana siitä loputtomasta onnesta, mitä viime kesänä koin. Tosiasia on, että ensi huuma suhteessamme on ohi, olemme jo vakiintunut pari. Itse asiassa me saatiin vasta nyt aikaan ensimmäinen kunnon riita, ja kun siihen kerran ryhdyttiin, niin tapeltiin sit viikko saman tien! Siitä ehkä joskus enemmän. Meillä on edelleen hyvä suhde ja vahvat perustukset, mutta nyt ollaan jo väistämättä tuttuja toisillemme, mikä ei ole ollenkaanhuono asia. :)

 

Tytöt

Marraskuun kirjoituksessani mainitsen, että mulla on tyttöystävä. Kävi niin, että meidän suhde vaan kuihtui itsekseen pois. Tiedettiin etukäteen, että joulun tienoilla tulee pitkä tauko, mutta sen tauon jälkeen homma ei vaan ottanut uudelleen tuulta purjeisiin. Koin, että se olin aina minä, joka ehdotti tapaamista. Viimein tuo nainen kertoi, että hänellä on henkisesti vaikeaa aikaa eikä hän taida kyetäkään suhteeseen juuri nyt. Tiesinhän minä alusta alkaen, ettei hänestä meidän naiseksi olisi ollutkaan, joten en jäänyt suremaan.
Maalis-huhtikuussa tapasin erästä naista muutaman kerran. Tapailumme meni hyvin pian fyysiseksi, mutta vaikka olimme samalla taajuudella, tajusin kyllä, että ei hänkään ole meidän naisemme. Tässäkin "suhteessa" koin, että se pysyi elossa ainoastaan, koska minä puhalsin sen hiilen.

Kunnes Visa löysi Kikan, ja kaikki muuttui. Ihan puskista. Vaikka tämmöisestä juttelisi miten paljon, aina se yllättää eikä siihen ikinä ole valmis. Kikka on mainio, juuri semmoinen kuin ollaan haluttukin: asenne kohdallaan, utelias, kiltti ja ystävällinen, aktiivinen meidän molempien suuntaan ja lisäksi vielä kaunis ja naisellinenkin. Ollaan nyt kesän ajan tapailtu, ja tää aika on mulle ollut henkisesti melkoista vuoristorataa. Siitä ehkä myöhemmin lisää. Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että Kikka on tullut jäädäkseen, ja jopa minä koen sen olevan onnenpotku. Toisaalta on haikeaa samaan aikaan katsoa vierestä uuden suhteen riemua, ja tajuta kristallinkirkkaana, että mun ja Visan alkuhuuma on auttamattomasti ohi.