Vieroitusoireet jatkuu. Oltiin pitkästä, pitkästä aikaa Kuopuksen kanssa uimahallissa, niin sielläkin oli "pakko" katsoa kelloa vartin välein, kun puhelinta ei tietenkään ollut lähimaillakaan. Eipä ne viestit siihen kelloonkaan ilmestyneet. :p Harmitti, etten kyennyt olemaan lapsen kanssa 100%:sti läsnä edes sitä kahta tuntia, mikä siellä oltiin. Hemmetin kiukkuinen olen ollut koko päivän, minkä olen tietysti yrittänyt lapsilta piilottaa. He nyt ovat täysin syyttömiä tähän mielentilaani, turha heille on kiukutella. Tai ylipäätään kenellekään: ihan oma moka. Kotimatkalla poistin puhelimesta sekä s.postin että netin. Ehkä melko radikaaleja toimenpiteitä, mutta tän on vaan loputtava. Silti on ihan semmoinen Miten sä kehtaat olla huomaamatta mua, kun mä ignooraan sut -olo.

Luin muuten ne Sen Miehen reissusta tulleet viestit uudelleen. Nyt kun se jokin ihme pakkomielteinen mielentila on katkennut, niin kylläpä nolottaa. Hän kirjoitti piiiitkiä viestejä, joissa oli muutama ärsyttävä sivulause. Miten ihmeessä mä saatoin vetää niin herneet? No, tämäkin kuulemma kuuluu liikaa rakastavan naisen "kuvaan": mies ärsyttää (tahtoen tai tahtomattaan), nainen ärsyyntyy ja reagoi, mies perääntyy, ja nainen alkaa ottaa vastuuta kaikesta tapahtuneesta. Tajuan kyllä, ettei meistä kumpikaan yksin tuota tilannetta aiheuttanut, ja että kummankin tulee ottaa vastuu käytöksestään. En edelleenkään aio tehdä yhtään mitään Sen Miehen suuntaan - tää prosessi pitää käydä nyt läpi vihonviimeistä kertaa. Ei niin, että se käydään läpi kerran pari vuodessa vuosien ajan - ei kiitos sitä enää. Mutta olisin mä silti voinut reagoida toisin. (Oi jossittelun ihanuus.)

Tajusin yhden syyn sille, miksi tää mun koukkuni Siihen Mieheen on näin vahva. Tätä on vähän noloa kertoa. Mulla on semmoinen "ongelma", että kun mä masturboin, mä en pysty kuvittelemaan mielikuviini seksiä kenenkään tuntemattoman kanssa, sellaisen kanssa, joka ei ole koskaan fyysisesti koskettanut mua. Se on tosi ärsyttävää, ois niin kiva sekstailla (edes mielessään) vaikka jonkun julkkismiehen kanssa. :D Koska mun seksielämä ylipäätään on ollut järkyttävän kehnoa, ja koska Se Mies on ainoa, jonka kanssa olen saanut orgasmeja, niin ketäköhän mahdan ajatella, kun masturboin. Niin. Tosi kiva. Pitää varmaan alkaa katsoa pornoa. Tai lopettaa itsetyydytys tyystin. :P

Illansuussa Siltä Mieheltä tuli viimein viesti, jossa kiitti synttärikortista. Joo, semmoinen tuli kaikesta huolimatta lähetettyä heti viime keskiviikkona välirikon jälkeen. Helpotti saada tietää, että hän on kunnossa ja kotona. Haluttaisi ihan hirveästi tietää, miten loppureissu meni, milloin hän tuli kotiin, ja kaikkea muuta, mikä ei oikeasti kuulu mulle (kuten ilmestyikö se Sofia vielä uudestaan katoamistemppunsa jälkeen). Mutta en kysy.

Voi kuulostaa hullulta, mutta mä en enää edes "uskalla" vasta Sen Miehen viesteihin. Ai miksen? No, viime tiistaina, kun mulla oli super huono ja epätoivoinen olo, tein jotakin, mitä en ole tehnyt aikoihin: rukoilin. "Auta mua, Jumala, NYT. Heti, niin pian kuin mahdollista, en jaksa enää". Tuosta 12h eteenpäin, niin Se Mies toivotti hyvää loppuelämää. Mulla on vahva fiilis, että näin on tarkoitettu - se tapahtuma oli mun rukousvastaukseni. Tilanne poikki kertaheitolla. Ja kun se ovi on nyt suljettu, mulla on myös vahva tunne, että sitä ei kertakaikkiaan enää kuulu lähteä raottelemaan. Kaikkein tärkeintä on mun oma toipumiseni. Vihdoin ja viimein. Tajuanhan mä, että tässä on mukana paitsi Se Mies, myös vanhaa henkistä kuormaa väkivaltaisesta avioliitosta. Mun terapiahan loppui aikoinaan aivan kesken prosessin.

Oon miettinyt, mistä löytäisin jonkin tähän tilanteeseen sopivan vertaistukiryhmän. En usko, että Suomessa on niitä läheisriippuvaisille (USAssa on), enkä oikein edes tiedä, mistä kysyä. Tuossa kirjassa (Robin Norwood: Voiko nainen rakastaa liikaa?) on ohjeet semmoisen perustamiseen, mutta mä en halua ottaa siitä(kään) vastuuta tässä kohdin elämää. Voisinkohan mä mennä Al-Anoniin? Se Mies ei todellakaan ole alkoholisti (ei juo oikeastaan lainkaan), mutta mun lapsuudenkodissa alkoholi oli ajoittain aika merkittävässä roolissa. Isä oli dominoiva, äiti alistuva. Vaikka tiedän nettiryhmien olevan toimivia, en haluaisi semmoisenkaan - haluan ihan oikeita ihmisiä ympärilleni. Haluan tukihenkilön. Olen lukenut (jo aiemmin) järjettömän paljon läheisriippuvuudesta, mutta mä en ole sitä ihmistyyppiä, joka tästä nousisi yksinään, ilman tukea. (Onko kukaan?)

Kuvan lähde: Lessons Learned in Life

Oon miettinyt taas tosi paljon opiskeluani. Mä en oikeasti mitenkään saa sitä gradua ajoissa valmiiksi, tässä on niin vähän aikaa jäljellä (vajaa kahdeksan viikkoa). Ajattelin, että soitan nyt heti huomenna opinto-ohjaajalle ja kysyn, milloin gradun tarkalleen ottaen pitää olla valmis ja mitä muuta mun pitää ottaa huomioon, onko mitään "takaporttia" lisäajalle (voinko esim. vedota sairastumiseeni), ja jos sitä ei ole, niin miten paljon opinto-ohjelma muuttuu, miten paljon joutuisin tekemään uusia suorituksia, jos vielä haluaisin maisteriopintoja jatkaa tutkinnonuudistuksen jälkeen. Vähän vastauksista riippuen laitan sitten HuK-tutkintotodistushakemuksen sisään. Oon mä sentään edes jotain saanut aikaan. Herrajestas jos siinä nyt vielä olisi jokin vaikeus, oon kyllä tarkastanut sen niin monta kertaa, että kaiken pitäisi olla kunnossa. (Miksen ole ottanut sitä todistusta ulos jo ajat sitten?) Nää "opinnot" on mulle niin iso riippakivi, että olisi suuri helpotus saada asia sydämeltä. Tällä hetkellä päälimmäisenä on vain ajatus siitä, että tahdon toipua. Tulla ehjäksi. Löytää oman voimani. Nykyisellään kun en kykene oikein mihinkään.