Aina vaan ja yhä vielä. Huomaatteko, että kirjoitan useimmiten silloin, kun olen rapsuttanut arasta haavasta ruven irti? Koska en osaa lopettaa kyseistä toimintaa, toipuminen ei koskaan pääse alkua pidemmälle. Kaikki hyvät päätökset unohtuvat päivässä, eikä itsekunnioitusta opita kirjoista lukemalla. Olen väsynyt tähän, ja niin varmasti ovat myös kaikki osalliset ja kuulijat.

Seuraan Facebookissa kirjailija Elizabeth Gilbertiä, jonka ajatuksista pidän paljon. Kuin tilauksesta häneltä ilmestyi päivitys myös särkyneille sydämille. Hänen kirjoituksensa ei mene ihan yksi yhteen oman tilanteeni kanssa, koska koen, että loppuviimeksi särjin sydämeni ihan itse, minähän Sen Miehen jätin - ja samalla särjin myös hänen sydämensä. Oli miten oli, teksti on kuitenkin kirjoitettu kaikille sydänsärkyä ja nostalgiaa poteville. Tässä osa kyseistä päivitystä vapaasti suomennettuna.

 

Meistä lähes jokainen on tullut jätetyksi tai peteyksi, joutunut tuntemaan särkyneen sydämen tuskan. Tuon kokemuksen hetkellä jokainen luulee omaa tuskaansa ainutlaatuiseksi - mitä se tavallaan onkin. Jokaisessa särkyneen sydämen tarinassa on kuitenkin myös jotakin samaa, sillä sillä hetkellä jokainen meistä kuvittelee, ettei selviä tuskasta eikä tule enää koskaan olemaan onnellinen saati löytämään yhtä ihanaa kumppania. Odotas kun kerron sinulle tarinani.

Vuosia sitten eräänä eronjälkeisenä iltana en saanut unta enkä kyennyt lopettamaan itkemistä. Otin muistivihkoni ja aloin "juttelemaan" maailmankaikkeuden kanssa särkyneestä sydämestäni. Olin juuri menettänyt ihmisen, jota ilman en osannut kuvitellakaan elämääni. Se oli sietämätöntä.

Kirjoitin: Auta minua!

Silloin jokin toinen osa minua, ehkä vanhempi ja viisaampi kirjoitti vastauksen: Mitä haluat?

Vastasin: Haluan hänet!

Sisältäni kumpusi kysymys: Miksi?

Vastaukseni: Koska hän tekee minusta onnellisen.

Jälleen sisäinen ääneni esitti kysymyksen: Ihanko totta? Ei se siltä todellakaan vaikuta. Oletko onnellinen esimerkiksi juuri nyt?

Minun oli myönnettävä: En todellakaan. On ihan vitun paha olla.

Ääni: Miten sitten voit istua siinä ja pokkana väittää, että tämä henkilö on elintärkeä onnellisuudellesi? Kaikki todisteet viittaavat täsmälleen päinvastaiseen.

En vastannut mitään, nieleskelin kyyneleitä.

Ääni jatkoi: Annahan kun kysyn vielä kerran. Mitä sinä haluat?

Jatkoin vielä inttämistäni: Haluan hänet takaisin. Haluan että meillä on taas sellaista kuin silloin, kun hän teki minut onnelliseksi.

Ääni: OK - ensinnäkin, sitä ei tule koskaan tapahtumaan. Ei koskaan. Suhteenne on ohi. Et saa etsiä onnea menneisyydestä, koska se on mahdotonta. Oli suhteenne alku miten kaunista ja onnellista hyvänsä, tosiasia on, että se päättyi totaaliseen haaksirikkoon. Pysytään nyt tosiasioissa.
Toisekseen - luuletko todella, että maailmankaikkeus on niin rajoittunut, tai että Jumala on niin tylsä ja mielikuvitukseton, että ainoa tiesi onneen olisi TÄMÄ MIES JOKA SÄRKI SYDÄMESI. Vai olisiko sittenkin mahdollista, että jotakin suurempaa ja loisteliaampaa odottaisi sinua tuolla jossakin?

Minä vielä nyyhkytin ja nieleskelin, mutta lakkasin sentään itkemästä.

Ääni jatkoi: Kerrohan nyt, miksi tämä ihminen sai sinut alunperin niin onnelliseksi, siis silloin kun hän ei vielä ollut särkenyt sydäntäsi?

Minä: Hän sai minut tuntemaan itseni kauniiksi ja erityiseksi. Hänen kanssaan tuntui, että maailma on täynnä loputtomia mahdollisuuksia.

Ääni: Kiitos tästä, tuohan oli hyödyllistä tietoa. Toisin sanoen, jos tämä henkilö poistetaan kontekstista, kuulen sinun sanovan, että haluat tuntea itsesi kauniiksi ja erityiseksi ja kokea, että maailma on täynnä loputtomia mahdollisuuksia.

Minä: Kyllä, juuri näin.

Ääni: Käydäänpä tämä läpi vielä kerran. Luuletko todella, että maailmankaikkeus on niin rajoittunut, tai että Jumala on niin tylsä ja mielikuvitukseton, että ainoa keino tuntea itsesi kauniiksi ja erityiseksi, tai että ainoa tie loputtomiin mahdollisuuksiin, olisi TÄMÄ MIES JOKA SÄRKI SYDÄMESI. Eikö se pikemminkin vaikuta epätodennäköiseltä? Eikö se saa maailmankaikkeuden vaikuttamaan jokseenkin mitättömältä? Voisiko onneesi sittenkin olla olemassa jokin toinen tie?

Minä varovaisesti: Kenties...

Ääni: On sallittua etsiä onneaan. On sallittua etsiä kauneutta ja erityisyyttä. On sallittua etsiä loputtomia mahdollisuuksia. Mutta en enää koskaan salli sitä, että etsit niitä jonkun toisen ihmisen kautta, sillä niin sinun kuin minunkin maailmankaikkeuteni on paljon suurempi kuin yksikään rajoittunut kuolevainen. Jos sinua onnistaa, on täysin sallittua rakastua uudelleen. Mutta rakastuit tai et, en enää ikinä salli sitä, että kuvittelet oman onnellisuutesi tai erityisyytesi tai maailman rajattomuuden löytyvän jostakusta itsesi ulkopuolelta, muualta kuin omasta pyhästä suhteestasi maailmankaikkeuteen. Kieltäydyn antamasta sinun elää niin pienessä kuplassa. Kysynpä siis vielä kerran, äläkä nyt vastaa minulle mitään mitätöntä hevonkukkua: Mitä sinä haluat?

Minä: Haluan olla onnellinen.

Ääni: Hyvä, kuulostaa paremmalta. Lähdetäänpä siis etsimään onnea, jooko.

 

Tästä alkoi oma toipumisen tieni, jolla tuli vastaan vielä monia, monia kysymyksiä. Niiden avulla löysin oman onneni, Italian, joogan ja ne asiat, jotka saavat minut tuntemaan onnellisuutta. Tällä tiellä aloin tuntea olevani kaunis ja erityinen ja kokea, että maailma on täynnä loputtomia mahdollisuuksia.

Vielä teille sydänsärkyä poteville. Sinun täytyy uskoa minua: Maailmasi on niin paljon suurempi kuin ikinä uskotkaan. Sinun tehtäväsi on nyt löytää itsesi, ihmeesi ja potentiaalisi jostakin muualta kuin siitä ihmisestä, joka satutti sinua. Kyllä sinä selviät.

 

Kuvan lähde: Lessons Learned in Life

 

Alkuperäinen teksti Elizabeth Gilbertin Facebook-sivulla. Suomennoksen korostukset ovat omiani.