Näin viime yönä unta, joka ei mitenkään liittynyt Siihen Mieheen, mutta aamulla herätessäni hän oli ensimmäisenä ajatuksissani tämän hyvin lopullisen tuntuisen unen vuoksi. Mieleeni nimittäin tuli, että jos meidän suhde olisi romanttinen elokuva, sille ei olisi kuin kaksi mahdollista loppuratkaisua.

En ole maininnutkaan vielä, että lähimenneisyydessä Se Mies oli vakavasti sairas ja hänelle tehtiin iso operaatio. Tästä sairaudesta selviytymisprosentti on erittäin huono, ja "terveen paperit" voi virallisesti saada vasta vuosien kuluttua diagnoosista. Vaikka Se Mies voikin nyt hyvin ja vaikuttaa ulkoisesti olevan elämänsä kukoistuksessa, hän ei ole vielä terve vaan edelleenkin toipilas.

Tähän asti olen uskonut ja luottanut sokeasti "suhteemme" onnelliseen loppuun (naiivisti siitä huolimatta, että Se Mies on tehnyt hyvin selväksi, ettei enää rakasta minua - sehän ei ole totta, hän vain haluaa suojella minua enemmiltä sydänsuruilta). Onnellinen loppu olisi tietenkin sellainen, että vuosien kuluttua (viisivuotissuunnitelman lopuksi) hänet todettaisiin täysin terveeksi, hän lakkaisi pitämästä minua löyhässä hirressä eli palaisi luokseni ikuista rakkautta vannoen, eläisimme yhdessä onnellisina elämämme loppuun asti ja kuolisimme yhdessä sylikkäin niin kuin onnelliset parit elokuvissa tekee. Ah ja voih sitä ihanuutta! (Ai miten niin katson liikaa romanttisia elokuvia?)

Mutta entäpä se toinen loppuratkaisu? Se vähemmän toivottu, vähemmän onnellinen. Se syy, minkä vuoksi ajattelen hänen nyt niin kiivaasti kieltävän kaikki tunteensa - uskon vilpittömästi, että hän ei ajattele niitä, ei edes halua ajatella niitä juuri nyt. Nimenomaan tämä on se syy, miksi hän pitää minuun tiettyä etäisyyttä. Olenhan minä koko ajan tiennyt tämän toisen "loppunäytöksen" mahdollisuudesta, mutta minä puolestani olen tyystin kieltäytynyt ajattelemasta sitä. Se loppunäytös on meillä jokaisella edessä ennemmin tai myöhemmin, mutta tässä kohtaa se tuntuu olevan aivan liian lähellä. Ei meistä kumpikaan kuole alle viisikymppisenä. Ei meistä kumpikaan kuole onnettomana, eihän? Ihmisethän kuolee vasta, kun ovat saaneet elämässään kaiken, mitä ovat aina halunneet, niinhän se menee, eikö menekin. Ja ylipäätään se on aina joku muu, joka kuolee, ei meille voi käydä niin. Huh miten rankkana todellisuus iskikään vasten kasvojani. Voi kiltti rakas Jumala, pidä tämä mies elossa, terveenä ja onnellisena, saan minä hänet tai en. <3